sunnuntai 23. elokuuta 2015

YSTÄVÄT JA SYÖPÄ

20.8
20.8

Istuin tänään sairaalassa oman osaston päiväsalissa odottelemassa kontrolliverikokeiden tuloksia ja siellä tuloksia odotteli myös toinen nainen. Nainen, joka on menettänyt syövälle miehensä, jonka tytär sairastui samaan aikaan syöpään kuin minä sekä myös sisko on lähimenneisyydessä sairastanut syövän. Teki mieli taas nousta siihen sohvalle seisoon ja nostaa keskarit kohti taivasta. Siellä ei ole kyllä yhtään ketään meitä auttamassa, se on taas todistettu. Tekisin mitä vaan, että voisin halauksella parantaa jokaisen syöpään sairastuneen. Se pelko, epätietoisuus ja suru loistaa syöpäsairaiden kasvoilta ja kun nään toisen sairastuneen, nään osittain itseni. Satuttaa kovasti katsoa kun toinen kyynelehtii kertoessaan oman tyttären sairastumisesta ja samaan aikaan ajattelee, että miten vaikeaa mun vanhemmilla mahtaa olla ajatellessaan, että mä sairastan syöpää. En haluaisi ikinä kokea sitä, että näkisin oman lapseni tämän sairauden otteessa. Kuolisin enemmin.

Oon sairastumisen myötä oppinut arvostamaan perhettä ja ystäviä miljardi kertaa enemmän kuin terveenä ollessani jolloin lähes kaikki asiat oli mulle kuin itsestäänselvyyksiä. Saan paljon itsekkin enemmän huomiota ja rakkautta mikä on tietenkin aika selvää koska syöpähän herättää sairastuneen ja lähellä olevat. Elämän hauraus ja epäoikeudenmukaisuus muuttuu todellisuudeksi. Kaikki ympärillä muuttuu kilpajuoksuksi sairautta vastaan. Sen vuoksi läheisten ja ystävien läsnäolo ja välittäminen saa ihan toisenlaisen merkityksen vaikka hösääminen ja ylihuolehtivaisuus ottaa enemmän voimille kuin se, että annettaisiin vaan olla yksin.

Itse koen kahta eri maailmaa välittämisen osalta. On läheiset, jotka tekevät kaikkensa mun puolesta ja sitten on ystäviä, jotka eivät edes kysy miten jaksan. Kuvitellaan, että mun syöpähoidot on burana naamaan - linjaa ja osastolla ollessa mulle annetaan pelkästään antibiootteja. Se on todellisuudessa aika kaukana siitä. Sen vuoksi arvostan läheisiä, jotka näkevät läheltä miten rankkoja hoitoja saan ja miten pohjalla sitä välillä käy ja silti edelleen seisovat rinnalla vaikka heitäkin varmasti pelottaa. En mä ole niin arvoton, että mun tarvitsisi loukkaantua joidenkin ystävien välinpitämättömyydestä. Tiedän kuitenkin, että kyseiset ystävät ovat heitä, jotka olisivat ensimmäisenä kirjoittamassa musta sydäntäsärkeviä muistokirjoituksia jos mulle jotain kävisi. Se loukkaa mua.

Ei myöskään auta ne ystävät, jotka hokevat, että "sitten kun sä paranet niin tehdään sitä ja tätä". Ja kaikista parhain on, "toivottavasti sä paranet!". Se satuttaa enemmän kuin kymmenen puukoniskua selkään. Mä paranen ja odotan, että mun ystävätkin ajattelee niin jos he kerran musta todellisuudessa välittää niin paljon kuin väittävät. Pelko saattaa aiheuttaa tuollaisia lipsautuksia mutta jos sitä monta kertaa sanotaan niin kyllä se ikävältä tuntuu. Välillä voi koittaa asettautua toisen saappaisiin koska pelko omasta tulevaisuudesta - elämän päättymisestä - on musertavimpia asioita mitä voi joutua ajattelemaan lähes päivittäin ja joskus jopa ympäri vuorokauden. Sellaisia asioita ei aina jaksa käsitellä yksin ja olisi elintärkeää, että olisi ihmisiä ympärillä, jotka vaikka vaan olisivat läsnä jos ei muuten osaisi kohdata tätä asiaa. Nykyään mä tunnun vaan olevan monille se sairastunut tyttö, joka ei jaksa enää lähteä mihinkään. Haluaisin jaksaa ja voida, kaikki asiat ei kuitenkaan ole enää mun hallinnassa. Tarkoittaako se sitä, että en enää sairastuessa ole se "tärkein ystävä" joka olin terveenä? Peiliin katsomisen paikka.


Ole se ystävä joka olit kaiken vielä ollessa kunnossa.
Jos todella välität.

8 kommenttia :

  1. Hienoa tekstiä jälleen kerran. Itsellä on tilanne päällä myös. On epäselvää, mitä loppujen lopuksi sairastan, koska yksi taudinmääritys ei näköjään riittänytkään :/ Onneksi sussa on asennetta, vaikka muille jakaa.
    Usealla ihmisellä tuntuu olevan vaikea käsittää, että kuinka rankkoja hoidot ovatkaan, ja oikeasti jaksaminen ei ole siitä kiinni, ettei itse haluaisi jaksaa vaan kertakaikkiaan kroppa ei pysty, ei kykene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että. Toivottavasti sulla ei oo mitään vakavaa!

      Kiteytit hyvin kyllä tuossa viimeisessä pätkässä sen miten asiat oikeesti on. Ei oo kyse halusta vaan siitä, että ei kykene.

      Poista
  2. Löysin blogisi jokin aika sitten ja kommentoin nyt ekaa kertaa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä toivoisit kavereidesi sanovan sinulle? Mieleeni ei ole koskaan tullut että paranemisen toivottaminen kääntyy jonkun päässä siten, ettei toinen oikeasti välitä.

    VastaaPoista
  3. Mirva: Pointti on siis se, että kun sairastaa vakavaa sairautta joka mullakin on sanottu olevan parantumaton - niin tuollainen kommentti kääntyy hyvin pian päässä muuksi kuin positiiviseksi toivotukseksi. On eri asia toivottaa "toivottavasti paranet pian" jos on flunssa mutta kun on sairaus mikä ei oo niin yksinkertainen ja parantuminen ei ole taattua niin se on vähän ristiriitainen toivotus. Sen takia mieluusti ei kannata sanoa mitään sellaista. Tietenkin on eri asia jos kyseessä on ihminen, joka ei oo ollut koko elämän ajan sun ystävä vaan kyseessä on joku tuttu. Sitä on hyvin vaikea selittää ilman, että kuulostaisi aivan hölmöltä. "Kyllä sä paranet" on paljon kivemman kuuloinen kuin "toivottavasti sä paranet" - tajuatko pointin? :)

    http://www.cancer.fi/potilaatjalaheiset/laheisille/ystavat/ <- tuollakin on jotain juttuja mitä kannattaa lukasta jos ei tiedä mitä sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, kirjoitin vastauksen mutta se meni netin syövereihin. No, uudestaan. Eli siis, ei tuo "kyllä sä paranet" sovi sekään kaikille. Tiedän ihmisen joka loukkaantui siitä, koska hän koki että hänen tuntemuksiaan, surua ja pelkoa, vähäteltiin. Että pitäisi olla pakolla positiivinen. Omaankin korvaan tuo "kyllä sä paranet" kuulostaa teennäiseltä ja helpolta heitolta, jolla on helppo torpata toisen tuntemukset ettei tarvitse vastaanottaa niitä. Mielestäni "minä toivon että paranet" viestittää että vaikka asiat eivät aina minun tai sinun käsissä, niin minä toivon sinulle hyvää.

      Mutta, tässä päästään siihen että ihmiset tulkitsevat näitä asioita eri tavoin. Ikävää että jotkut kaverisi ovat loukanneet sinua kommenteillaan. Kiitos tuosta linkistä.

      Poista
    2. Tottahan se on, että ihmiset ottaa erilailla kaiken. Itse keskustelin äitini kanssa tästä kyseisestä aiheesta ja hän oli mun kanssa samoilla linjoilla, että "toivottavasti sä paranet" kuulostaa pahemmalta kuin se, että on tietynlainen "varmuus" ja kova usko, että toinen paranee. Luo toivoa niin sanotusti. Ihmiset kuitenkin on erilaisia sairastuessaan; jollain on tosi vaikeeta ja positiivisuus masentaa - mulla se on taas toisinpäin. Se on aivan ihmisestä kiinni miten ottaa. Kaikki ei sovi kaikille.

      Nää on niin yksilöllisiä ja vaikeita asioita, että pitää vaan oppia tuntemaan toinen, että tietää miten hän ottaa asiat ja sanomiset. Kyllä ystävät sen tietää jos vaan kuuntelevat ja miettivät hieman pidemmälle. :)

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus ja varmasti totta joka sana, vaikkei omakohtaista kokemusta löydykään. Kaikki tsempit sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet onnekas ettei ole! Tämä on niitä kokemuksia, mitä ei kukaan tarvitse. :) Kiitos kauheesti! ♥

      Poista

∞ Siistiä kielenkäyttöä ja muistetaan toisten kunnioitus.
∞ Otan mieluusti vastaan palautetta hyvässä ja pahassa, mutta kritiikinomaisesti.