Siskoni aloitti peruskoulun tänä syksyny ja ajattelin hänen koko ensimmäisenä viikkonsa, että miten se koulu sujuu. Kyselin tunteeko hän koulusta ketään ja kuulemma tunsi lähes kaikki. Pienen kylän plussat on se, että tuntee kaikki mutta silti mua vaan pelottaa. Pelottaa, että joutuu kiusatuksi, syrjityksi tai sitten meidän kummankin isoin luonneenpiirre nostaa päätään. Ja sehän meni ja nostikin. Muut asiat ei olekkaan sitten vielä tapahtunut.
Mun pienimmät sisarukset harrastaa yleisurheilua kilpaillen kunta tasolla ja nyt on ollut jotain kisoja joissa sisko ei olekkaan omasta mielestään suoriutunut tarpeeksi hyvin tai edes lähellekkään tarpeeksi hyvin. Pitää itseään huonoimpana. Arvostelee ja väheksyy itseään kovalla kädellä. Miten niin nuori edes kykenee? Herranjumala. Ollaan peritty kyllä isältä niin suuri kunnianhimo-geeni ettei ole rajaa. Kunhan tämä ei kostaudu kun sisko haaveilee tällä hetkellä samasta urasta mitä mulla oli kilpauimarina. Olisipa isä pitänyt suunsa kiinni siitä edes sinne asti kun yksi olisi jo niin iso, että olisi kehittynyt asioita ajattelevaksi eikä vaan mielessä pyöritteleväksi lapseksi. Mutta ei kun Jonna teki sitä, Jonna teki tätä ja Jonna saavutti sitä. Kai se nyt asettaa kovat paineet pienelle, joka katsoo siskojaan isoina esikuvinaan. Onneksi olen sisaruksista ainut, joka todella on urheilua harrastanut ja muut vaan lorvaileet. Pienempi paha, haha!
Eipä nää itsetuntoasiat sen kummallisempia asioita ole kuin töissäkään. Päivittäin tuen ja näen haasteita erilaisten lasten itsetunnossa. Niihin on vaan aivan erilaista puuttua kun tekee sitä työkseen ja on ammattilainen. Vanhemmille ei mennäkkään sanomaan "lukeneena" miten lasta pitäisi tukea ja ohjata oikeille teille, jotta tulos ei olisi hälyyttävä. En todellakaan halua, että mun siskosta tulee samanlaista kun musta. En halua, että se menettää lapsuuden sen takia, että lähtee liian nopeesti tavoitteleen jotain mitä mä oon tehnyt tai mitä ehkä sen tavoitteiksi asetetaan. Nykyään lapsena ollaan niin hemmetin pieni aika ja tuntuu, että tää jatkuva urheiluhulluus tappaa ne pienetkin rippeet lapsuudesta. Toivottavasti se vaikka kiinnostuis koulusta enemmän kun kilpailusta niin vois tää stressi vähän hälvetä.
Äitiyttä odotellessa kun mulle tää siskouskin tuntuu olevan äärimmäisen vaikeeta. On se vaan niin rakas ettei tahdo, että asiat kehittyy huonoiksi tai vaikeiksi.
Kertokaa miten sabotoin mun siskon urheilu-uran näin nuorella iällä?
Haha, kuulostaapa todella terveeltä. Tarkotan tällä siis sitä huonoa puolta urheilu-urassa. Ja ennen kun joku mainitsee ettei tuon ikäisenä ole huolta mistään urheilu-uran kehittymisestä liian pitkälle niin shh, minä olin jo vähän vanhempana kovasti kilpailemassa. Se kulkee veressä. Nyt tahdon myrkyttää vaan sen verimäärän muutamiksi vuosiksi.
Ps. Erittäin asialliselle kommentoijalle viestinä sen verran, että en oo missään vaiheessa väittänyt että olisin saavuttanut laajamittaisesti mitään "suurta" paitsi perheen ja itseni mielestä. Nyt joku roti tohon mun elämän kommentoimiseen jos kyseessä on mun siskoni tapaus. Minä en ole huippu-urheilija enkä ole koskaan ollut mutta junnuna on pärjätty niinkuin koko asiassa oli kyse eikä nykyhetkessä. Sapettaako? Joskus ihmiset on naurettavia stalkkareita. Sun kommenttia en aio julkasta, sun linkkiä katsoa ja aion tehdä sun ip-osotteesta ilmoituksen. Olisiko aika lopettaa se mun blogin seurailu kun niin monesti tunnut täällä käyvän.
Ps. Erittäin asialliselle kommentoijalle viestinä sen verran, että en oo missään vaiheessa väittänyt että olisin saavuttanut laajamittaisesti mitään "suurta" paitsi perheen ja itseni mielestä. Nyt joku roti tohon mun elämän kommentoimiseen jos kyseessä on mun siskoni tapaus. Minä en ole huippu-urheilija enkä ole koskaan ollut mutta junnuna on pärjätty niinkuin koko asiassa oli kyse eikä nykyhetkessä. Sapettaako? Joskus ihmiset on naurettavia stalkkareita. Sun kommenttia en aio julkasta, sun linkkiä katsoa ja aion tehdä sun ip-osotteesta ilmoituksen. Olisiko aika lopettaa se mun blogin seurailu kun niin monesti tunnut täällä käyvän.
mua on kuskattu uimassa niin pienestä kuin voin muistaa, tuntuhan se luonnolliselta kun isäkin oli uinu. ja olihan se niin siistiä tutkia niitä iskän palkintoja ja toivoa että jonain päivänä niitä ois myös itellä. no ei mennyt montaa vuotta ala-astetta kun jo juostiin bussille koulusta että ehtii reeneihin. ala-yläaste vaihteessa alko jo kuulua niitä "vai onko sulla taas reenit/kisat" kommentteja kavereiden suusta ja ei enää päässytkään muiden suunnitelmiin mukaan. oon tosi ilonen siitä "urasta" joka mulla oli mutta taas jälkikäteen tuntuu että paljon oon omallatavallaan menettänytki. pitääkö ala-asteella jo opetella syömään kello kaulassa että ehtii painua ennen reenejä ja pitää sopia jo monta päivää aiemmin kavereiden kanssa jos aiotaan nähdä? yläasteella sitten sosiaalista elämää ei oikeestaan hallin ja koulun ulkopuolella ollutkaan kun käsite "vapaa-aika" on lähes tuntematon. toisaalta on hyvä että se urheilu löydetään ja sitä kautta ehkä ne terveemmät elämäntavat mutta kyllä lapsien täytyis saada olla lapsia kauemmin! huhhuh mikä tarina tuli, en tiiä onko tässä mitään päätä taikka häntää kun kirjotan tätä väsyneenä pitkän työpäivän ja kaikenlaisten vakuutuspaperien sun muiden selvittelyjen jälkeen.. :D mutta tiivistettynä: ymmärrän täysin mielipitees!
VastaaPoistaKuulostaapa niin tutulta. Itellä oli kanssa tollasta lapsuus. Muut meni ja tössötti koulun jälkeen ja meikätyttö suuntas reeneihin ja viikonloppuna kisoihin ties minne päin Suomee. Ei mitään ihan parasta vaikka rakas laji oli ja on edelleen.
PoistaSun kommenttis oli kyllä täysin selkee mulle koska se oli niin totta kun voi olla. Urheilu on tärkeetä mutta myös niin lapsuuskin ja musta kilpaurheilun ei pidä tulla vielä niin nuorena varsinkaan esiin mitä itellä tai nyt siskolla tuleekin jo pienissä määrin. Se vaan on niin iso riski ottaa. Isompana osaa sitten päättää onko itestä siihen ja kuten itekkin vuosien jälkeen tajusin ettei musta oo siihen enään kun oon vanhempi ja töissä käytävä. Samalla tajusin paljon menetin lapsena :D
Minuakin kuskattiin yleisurheilukisoissa ja hiihtokisoissa koko ajan, koska serkkunikin urheilivat. Koska serkkunikin oli sm tason ampumahiihtokisoissa. Koska serkkuni juoksi, koska, koska plahplaahplaah. Aina kun kisat olivat jossain minua kuskattiin sinne. Kun aloitin sitten ratsastuksen, kisat vähenivät ja pian en käynyt ollenkaan yleisurheilukisoissa, koska en halunnut. Minä vain kasvoin sen yli, että minun olisi pitänyt urheilla, koska muutkin. Kun aloitin ratsastuksen, päätin etten ikinä, ikinä aio kisata siksi, että joku muu haluaisi minun kisaavan. En itse ole koskaan ollut kilpailuhenkinen, ja kaikkiin kisoihin lähden vain kisaamaan, en voittamaan tai edes ylittämään itseni. Vaan kisaamaan. Nykyäänkin kun käyn estekisoissa minulle on tärkeintä se, että me molemmat, hevonen ja minä nautimme siitä :)
VastaaPoistaAika ihana kuulla tommostakin. Hienoo että jollekkin se nauttiminenkin on tärkeetä eikä se ainainen voittaminen vaan! Meillä taas perheessä se voittaminen on tosi tärkeetä ja siihen on opittu, että aina tosi hyvää saavutellaan ja muuten on ihan turhaa vaan mennä kisaamaan jos ei oo tosissaan. Tosin sillon fiksut ei mene edes kisaamaan jos ei kestä häviötä. :D
PoistaTaidanpa siis vinkkailla siskolle ratsastus-mahdollisuutta! Se ainakin ois kivaa.