perjantai 31. tammikuuta 2014

ERAKON VIIKONLOPPU


Nyt on hei perjantai! Mä oon niin helpottunut, että tää viikko on ohi ja nyt on tiedossa huikeat kaks vapaapäivää. Aion nukkua ja lepäillä koko viikonlopun sekä lukea erästä kirjaa minkä sain ihanan yllätyksen siivittelemänä Otavalta tänään. Muhun otettiin yhteyttä Otavalta, että olisinko kiinnostunut lukemaan tällaisen Veronica Rothin kirjasarjan ensimmäisen osan ennen kuin elokuva julkaistaan Suomessa ja vähän sitten kertoilla blogiin lukukokemuksesta ja pakkohan se oli suostua koska rakastan lukea ja varsinkin trillereitä. Tosi kiva yllätys tähän väliin ja varsinkin kun suunnitelmissa on tehdä vähän ajan päästä lempikirjapostausta ihan vaan sen kautta, että tiedän monien mun lukijoiden lukevan ihan vaan sen takia, että teitä jaksaa ihan hurja määrä lukea munkin romaaneita viikottain. Loogista!

Musiikkia, hyvä kirja, herkkuja, lepoa ja elokuvia sisältää tämä viikonloppu niin kympillä. Yritän pysyä kummatkin päivät talon sisällä ja pyrkiä olemaan pois ulkomaailmasta. Nyt annan itselleni luvan totaalierakoitua muutamaksi päiväksi ihan oman jaksamiseni takia. Pari postaustakin voisin vääntää jos tulee liian pitkävetistä.. katsotaan jos erakoitumisen ohella jaksan. Varmaan pitäis raahautua käymään siellä lääkärilläkin hakemassa jotain lääkkeitä koska takaraivossa jyskyttää ajatus, että olisi taas se tuttu ja turvallinen poskiontelontulehdus päällä. Se kun niin tykkää mulla olla aina. Pakko lähteä nyt hakemaan lisää kylmää juotavaa, korkata sipsipussi ja tuijottaa jakso Kumman kaata ja sitten ehkä uskaltautua aloittamaan tuo uutukaiskirjani. Luksusta.. niin luksusta.

Hyvää viikonloppua ja muistakaa nauttia!

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

KUKOISTAVAT MUISTIONGELMAT


Tämä viikko on ollut aika väsyttävä sen vuoksi, että painan eri työpisteissä puolikuntosena puolikuntosten työkavereiden ja lasten parissa. Pärskintää, itkua, kuumeilua, päänsärkyä ja yleistä koomaamista nämäkin päivät olleet. Luojalle kiitos, että ollaan jo yli puolen välin viikosta mutta mulla on silti yksi lisähuoli matkassa mukana ja se ei todellakaan ole mikään pienen pieni vaan koko mun arkea pyörittävä taito, muistini.

Mä muistan ihmisten nimet, muistan kasvot, asiat mitä on tapahtunut, koska on tapahtumassa ja ennenkaikkea mä muistan kaiken mitä pitäisi muistaa (ellei lasketa koulujuttuja) ja nyt oon siinä tilanteessa, että tarvin kalenteria tukemaan mun suoriutumista. Kirjoitan lähes kaikesta "tärkeästä" kalenteriin koska kun hössötän töiden parissa niin unohdan töiden jälkeenkin tehtävät jutut ja muistan ne vasta kun olen menossa nukkumaan. Jatkuva univaje ja pienimuotoinen stressihän tätä aiheuttaa mutta miten mä pystyn parantaan muistia kun nukkumaankaan en kerkee stressiltäni. Just tänään mietin, että miten kamalaa on olla minä aamusin. Joudun herään ihan hullun aikasin töihin ja oon jo menossa bussilla töihin kun samaan vuoroon tulevat työkaverit alkavat vasta heräillä. Mä herään keskellä yötä vaan panikoimaan, että paljonko kello on ja torkutan viimeiseen mahdolliseen minuuttiin. Siitä se sitten alkaa, yksi uusi päivä ja tuhat asiaa hoidettavana.

Aloin tänään miettimään lasten unta valvoessa (paras paikka muuten kelata ajatuksia), että herranjestas. Mä oon tavannut kahden päivän sisään monen monia uusia työkavereita, varmaankin vajaa parikymmentä ja oon kätellyt jokaista. Mä en siltikään muista puolienkaan nimiä. Mitä on tapahtunut mun nimimuistille? Jonnan pitäisi nukkua viikko nyt putkeen ja rauhottua. Ei tämä neiti pötki pitkälle jos alkaa muisti reistaileen jo tämän ikäisenä pelkästä stressistä ja univajeesta. Mulla pitäis olla vielä skarpit aivot. Paniikki iskee ja tämänpä takia soitan huomenna työterveyteen vähän keskusteluaikaa, että pakko saada ensinnäkin itseni kuntoon ja sitten alkaa keskustelemaan unilääkkeistä tai edes jostain millä saan tolkkua tähän univajerumbaan koska mun työnkuva ei oo mitään puuron hämmennystä vaan palloilen pitkin kaupunkia kun joku viimesen hälytyksen poliisi ja koitan pitää pääni kaulassa kiinni ja samalla muistaa hengittää. Ensi viikolla pitäisi muka helpottaa. 

Antakaa mulle vinkkejä miten saan levättyä ja stressattua samanaikasesti? Apua.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

PARHAIMMAT ISOVANHEMMAT

Hei ihanat ja hyvää sunnuntaita kaikille. Mulla on ollut tosi nopea viikonloppu koska pääosin olen nukkunut alkavaa flunssaa pois ja tuijottanut Waterloo Roadia tyynyn kuva poskessa. Vielä ilkikurinen kurkkukipu ärhentelee kurkussa mutta muuten on jo huomattavasti parempi olo kuin perjantaina. Tänään kävin vähän pyörimässä työhousujen perässä muutamassa vaatekaupassa kun en voi missään nimessä olla töissä jossain huonosti istuvissa pökissä ja mulla kun sattuu noi työhousut kuluun aika reippaalla tahdilla kun niitä saa päivittäin melkeinpä pestä puurosta, kuolasta ja ties mistä niin täytyy tiuhaan tahtiin ostella ja kyllä taas vähän rokotti maksaa 30 euroa jostain farkkulegginseistä mutta pakko mikä pakko vaikka vaatteisiin en rahaa haluisi tuhlata senttiäkään.

Kaupassa pyörimisen jälkeen kävin mummulassa vähän aikuismaisesti siemailemassa kahvia (sukulaiset hämmentyy edelleen kun mulle kaadetaan nykyään kahvia) ja keskustelemassa työasioista, elämästä ja tulevasta asuntoprojektista joka on isovanhemmillekkin aika iso ja jännittävä juttu. Heillä on todella iso rooli tässä koko jutussa ja kummatkin on niin innoissaan koko asiasta, että eläkepäivillään kummatkin ravaa Jyskiä, Askoa, kierrätyskeskuksia ja tori:fi:tä läpi ihan vaan sillä taka-ajatuksella, että jos mulle löytyis jotain. Mun tiukka ja rajattu maku on tarkasti selitetty, että mummu osaa jo unissaankin luetella minkälaisia materiaaleja hyväksyn asuntooni. Ihanaa kun on niin avuliaita isovanhempia ja mukana touhuissa kummatkin niin kivasti.

Mä tosiaan muutan lähes tuntemattomaan kaupunkiin enkä tunne kyseisestä kaupungista oikeestaan kun vaan mun enon perheen, jolta ostankin toisen asunnon ja muutamia kavereita tiedän siellä päin pyörivän mutta that's it. Voitteko siis kuvitella mikä järkyttävä kivilasti tipahti olkapäiltä kun sain tiedon, että isovanhemmat on ostamassa samasta kaupungista asuntoa ja vieläpä 2 kilometriä mun asunnosta. Herramunjee! Äitihän tästä innostu ihan tolkuttomasti kun se on vähän stressannut sitä, että muutan niin kauas ja jos tulee joku hätä (mua pidetään ihan lapsena jostain syystä nyt) niin ei hän pääse kovin nopeesti auttamaan. Ihan parasta, että isovanhemmat tulee mukana matkassa kun aina asunut niiden lähellä ja juurikin sen parin kilometrin säteellä. Mä en ikinä pysty itsenäistyyn kunnolla kun sukulaiset ei halua päästää irti, haha! Ei vaan, tää on oikeesti tosi hieno juttu ihan isovanhempienkin takia kun vähän repäisevät elämässään.

Mä en vaan pysty lopettamaan tämän tulevan vuoden hypetystä. Mä rakastan tätä vuotta jo nyt!

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

VIHDOINKIN ELÄVIENKIRJOISSA


Viime viikko oli hyvin raskas kun univajetta tuli ihan liikaa ja tunnit loppuivat kellosta päivän mittaan. Tämä viikko taas on ollut ihan toisenlainen ja mä oon ihan ihmeissäni edelleen siitä miten hyvä fiilis mulla on ollut aamuvaikeuksien jälkeen. Mä oon painanut töissä pää kolmantena jalkana ja ollut silti niin hyvällä päällä, että jossain vaiheessa havahduin siihen, että tässä on oltava jotain mätää koska ei asiat voi vaan mennä näin mutkitta. Hämmennyin vielä pahemmin kun tiistaina (epäonnenpäiväni) asiat oli edelleen mukavasti. Viikko on jo puolessa välissä ja huomenna on jo viikonlopun lähtölaskenta taas käynnissä ja se nostaa taas fiiliksiä entistä enemmän kaiken tämän lisäksi. On ihan sairaan mahtavaa kun pystyy nukkumaan edes sen tunnin kaks enemmän.

Parasta arkiviikoissa on myös ne hetket kun unohtaa hetkeksi, että on edes arki. Eilen oli hyvä ilta esimerkkinä kaverilla kun tilattiin pitsat ja katseltiin telkkaria. Pieniä elämäniloja yksinkertaisuudessaan. Oli myös ihana taas huomata, että miten paljon samoja asioita voi liikkua toistenkin ihmisten päässä ja keskusteltiin esimerkiksi siitä, että kun kaikki poksahtelee paksuksi, pyöräyttelee lapsia ja me vaan möllötetään niinkuin perusnuoret, syödään pitsaa ja päivitetään viimeisimpiä juoruja sekä mietitään tulevalle vuodelle uusia suunnitelmia. Huh, ikäkriisiä ei ainakaan tarvitse pian kärsiä yksin kun on monia kavereita vieläkin, jotka ei perheenlisäystä ole tehnyt (thank god, ois yksinäistä) ja murehtii edelleen niitä ihan tavallisia asioita arjessa kuten aikasia työaamuja, ruuhkabusseja ja kun kengistä hajoo vetoketjut. On ihan parasta olla vaan oman elämän herra. Vitsi arkikin osaa olla siistiä välillä. Töistä erään lapsen mukaan sanottuna voisin sanoo, että nyt palaa nakit eli on pakko mennä ottaa tuplavillasukat pois ja kääriytyä peittoihin, tarttua kirjaan ja nauttia ihan täydellisestä rauhallisuudesta. Unia.

Mikä teistä on parasta arjessa?
Ps. Tämä oli viidessadas postaus. Wipii!

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

ELÄMÄNI JULKISENA 732 PÄIVÄÄ


Oon blogannut jo pitkät kaksi vuotta ja tänään on varsinaisesti se virallinen synttäripäivä blogilla. Tasan kaksi vuotta sitten eli 19.1.2012 päätin, että nyt tämäkin neiti alkaa bloggaamaan muiden tavoin ja siitähän se sitten lähti. Bloggaus on ollut yksiä mahtavimpia juttuja mitä näin aikuisiällä on tullut tehtyä ja en kadu hetkeekää sitä vaivaa ja ärsytystä mitä olen tämän kautta saanut itselleni koska se ilo ja positiivisuus mitä olen saanut lukijoilta palautteen myötä on ollut ihan kaiken sen negatiivisen arvoista. Lukijoilla ja muutenkin satunnaisilla palautteen antajilla on ollut suuri merkitys mulle jo blogitaipaleen alussa kun en todellakaan tiennyt miten laadukkaita kuvia edes otetaan tai miten niitä pitäisi käsitellä, miten tekstiä kirjoitetaan niin ettei sen lukemisessa mene hermot jatkuviin kielioppivirheisiin tai miten ylipäätään kerron asioita mun ylipursuavasta mielestä. Tarinoissa kuitenkin on aina kaksi puolta ja tässäkin on. Blogilla on ollut tosi iso merkitys myös itseni löytämisen suhteen. Oon elänyt pitkään vaikeessa elämäntilanteessa ja se on vienyt voimia niin henkisestä mutta myös fyysisestä jaksamisesta kun jatkuvasti odotan tulevaa eli pois lähtöä. Se on vienyt multa paljon ja oon niin onnellinen, että löysin bloggaamisen pariin koska tämän kautta oon päässyt purkaamaan vaikeita asioita, iloisia asioita, ihania tapahtumia, otettuja kuvia ja ihan sitä kaikkea mitä mun elämään on mahtunut suruineen ja iloineen.

Oon kirjoittanut lähes kaikesta jotain ja silti yrittänyt pitää mahdollisimman kaukaisena kaiken. Se on haastavaa ja en ole aina siinä onnistunut koska jo yli vuosi sitten ensimmäiset kaverini bongasivat blogini ja nyt lähes kaikki kaverini siitä tietävät ilman, että sitä tietoa olen jakanut kellekkään koska alkujaan blogista tiesivät vain parhaimmat ystävät ja heillekkin kerroin hyvin selvästi, että tästä ei puhuta eteenpäin vaan jos joskus niin käy, että joku löytää blogin niin se on sitten niin mutta erikseen ei mainita koska halusin pitää vapauden kirjoittaa ihan mistä vaan. Vapaus kuitenkin vähän joutui koetukselle kun ihanien tyyppien rinnalla väärät ihmiset alkoivat löytää blogiani. Kesällä pitikin monesti pohtia, että onko tämä kaiken sen arvoista ja onko tässä järkeä kun joudun niin sanotusti suurennuslasin alle kun kirjoitan erittäin aroistakin asioista ja asioista, jotka ei käytännössä kuulu kenellekkään. Tajusin kuitenkin sen, että he jotka eivät ole mun elämässä tällä hetkellä ovat tarkoituksella menneisyyttä. Asiat ja ajatukset mitä kirjoitan tänne on mulle itselle tärkeitä tai muuten vaan kertomisen arvoisia tai ei aina niinkään mutta koska rakastan kirjoittamista ja avautumista kaikesta niin en anna muutamien surunaamojen olla pilaamassa sitä hymynaamojen joukkoa. Mä kirjoitan itselleni, en muille. On kuitenkin hienoa jos mun kirjoitukset iskee muihin ja jotkut kokevat olevansa samaa mieltä tai elävänsä samoissa ajatusmaailmoissa.



Bloggaaminen on antanut mulle paljon uutta ja ihanaa. Tuntui ihan mahtavalta se kun mua pyydettiin Indiedaysille Inspirational bloggaajaksi. Miten mun pienen pieni blogi jossa ei edes kasvokuvia viljellä, on iskenyt johonkin noinkin valtavaan blogiportaaliin kuin Indiedays. Blogi-itsevarmuus nousi silminnähtävästi ja sain heti itseluottamusta sen suhteen, että ihmiset haluavat lukea asioita mun elämästä ja miten mä näen asiat. On niin harvassa blogit jossa käsitellään näinkin avoimeisesti murheita, surua, ikävää, mielipiteitä, arkea ja ihmisyyttä kuin miten mä käsittelen. Mä syväluotaan joskus todella syvälle ja se uppoo moniin ihmisiin koska mun blogihistorian aikana luetuimmat postaukset käsittelevät esimerkiksi vaarini itsemurhaa, tiukkoja mielipiteitä tai kotiongelmia mistä olen kirjoittanut pienissä erissä eri yhteyksissä. Odotan kuitenkin sitä päivää kun voin kertoa oikeilla sanoilla kaiken. En kuitenkaan koskaan usko, että tulen kääntämään blogiani täysin kasvokuvalliseksi näin päivittäisissä merkeissä koska haluan pitää työnkin vuoksi blogin jossain määrin niissä mittasuhteissa, että minua vähemmän (asiakkaat, työkaverit yms.) tuntevat eivät yhdistäisi blogia minuun. Uskon monien ihmisten sen ymmärtävän, jotka tekevät töitä ihmisten parissa. Jokseenkin tämä tuo myös jonkinlaista turvaa, joten miksipä ei jos hyvältä tuntuu niin jatkan näin muutonkin jälkeen mutta jos mieli on silloin eri niin katsotaan tilannetta silloin.

Parasta on lukea sitä mitä on kirjoittanut aikaisemmin blogiin ja nähdä miten asiat on muuttunut ja miten kokoajan lähestyn sitä mun elämän pomppulautaa eli tätä kesää jolloin levitän vihdoista viimein siivet ja voin sulkea blogista yhden elämänvaiheen pois ja aloittaa uuden elämänvaiheen. Odotan sitä paljon jo pelkästään sen takia, että pääsen kertomaan siitä ensimmäisenä tänne ja joskus myöhemmin lukea ja nauttia niistä hetkistä ihan niinkuin pystyn nyt nauttimaan menneistä hetkistä lukien vanhoja postauksia. Julkinen päiväkirja todellakin tuo iloa myös kirjoittajalle. Paras harrastus heti nuoruuden urheilujen jälkeen mutta ehkä parhain tekoni itseni vuoksi pitkään aikaan. Bloggaaminen oli mulle hyvä valinta ja on edelleen. Rakastan kirjoittaa ja toivon, että tätä jatkuu vielä kauan.

TUPLASYNTTÄRIT


Tänään on erityinen sunnuntai. Mun vanhin pikkuveljeni täytti tänään viimeisen teinivuotensa verran vuosia eli 19-vuotta tuli täyteen sekä blogi täytti 2-vuotta. Huuuuikeeta. Tuntuu niin absurdilta koko ajatus, että mun veljeni täytti jo 19-vuotta ja sehän tarkoittaa, että oma 21-vuotispäivä alkaa lähenee harvinaisen nopealla tahdilla. Vastahan murehdin sitä kun veli aloitti peruskoulun ja kuinka niin halusin opettaa kaikki matikan laskut sekä jatkuvasti läksyissä auttaa. Nyt tuo jätkä jo valmistuu pian ammattikoulusta ja jatkaa töitä raksalla kuin mikäkin aikuinen mies. Onneksi noi kaksi pikkusta on vielä pyörimässä nuorissa vuosissa niin ei tarvitse ihan menettää sitä isosisko-roolia hetkeen kun on vielä kaksi, jotka lähentelee kouluiän ja teini-iän draamoja ja alkaa tekeen elämässään jotain merkittävää. Isosiskous on kyllä palkitsevaa mutta kyllä se harmittaa kun noistakin apinoista kasvaa pikkuhiljaa vanhempia ja vanhempia. Kohta me painetaan jo kaikki duunia, sitten tulee aviopuolisoja, sitten tulee lapsia ja ääh, ei käy. Ikäkriisihän tässä pukkaa itsellekkin.

Missä se mun pieni ärsyttävä pikkuveli on joka jäi mulle ensimmäisen kerran tupakasta kiinni ja polviltaan ano itku silmässä, että en kertoisi äidille ja kuinka monesti ollaan purettu mieltämme toisellemme ja huomattu, että vaikka kuinka ollaankin ihan eri maailmoista niin silti ollaan verisukulaisia, sisaruksia joille ei löydy vertaa. Mä en vaihtaisi mun veljeä mihinkään muuhun vaikka monesti harmaita hiuksia oonkin saanut hänen toilailuistaan. Pikkuveljen pitääkin olla ärsyttävä.

Muutamia vuosia sitten tapahtui ikävä onnettomuus veljelle kun hieman mopon kanssa liikenteessä meni päin rotvallia ja kerkesi siinä itsekkin jo ajatteleen, että ei veli näe huomista. Pahasti kolahti ja vaikka aina oonkin ehkä yltiöpositiivinen tämmösten asioiden kanssa niin itsellä oli sairaalassa aika kova epätoivo kun näin oman veljeni sängyllä aivan irrallaan tästä maailmasta, sekaisin kun mikä. Siinä kohtaa ehkä tajusin miten lähellä menettäminen on kun yhtäkkiä se ärsyttävä veli, joka huutaa v*ttua ja paiskoo ovia riitojen yhteydessä, makaa siinä sängyllä ja kyselee hädissään, että kuoleeko hän. On kuitenkin yksi valopilkku siinä illassa mikä auttaa mua jaksaan joskus tosi vaikeina hetkinä kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja mikään ei tunnu menevän niinkun haluaa. Veli tosiaan oli onnettomuuden takia todella sekaisin eikä nykypäivänäkään muista mitään siitä sairaalatilanteesta kun oltiin äidin kanssa siellä. Siinä kun veli eka sekaisin kyseli kuolemisestaan niin hän tajusi, että mä olen paikalla. Muistan vaan kun hän läväytti mulle ison hymyn ja tokas niin randomisti "Jonna, mikä boogie?" ja siitä hetkestä on tullut sellanen tukipiste kaikelle. Kaiken paskan keskellä voi olla se yksi asia mikä auttaa jaksamaan. Se oli vaan niin paras hetki ja se hetki on mun yks elämän parhaimpia asioita vaikka se oli vaan yksi pieni kysymys. Se kysymys kuitenkin kiteytti niin paljon mun veljeä ja toivoa.

19-vuotta sitten mulle syntyi pikkuveli ja tänä päivänä en todellakaan harmittele sitä, että se oli tytön sijasta poika. Mä oon onnekkaana saanut veljiä sekä siskon. Oon kiitollinen, että sain veljen vanhimpana pikkusisaruksena koska ilman sitä kokemusta en varmaan koskaan olisi joutunut kasvattamaan erityisen hyviä hermoja. Mä oon kiitollinen mun sisaruksista ja jokaisen syntymäpäivä on mulle tärkeä. Isosiskona olo on mahtavaa. Nyt ehkä jopa liikutuin, että pakko kerätä itteni. 


Blogin synttäreistä tulee myöhemmin lisää..

perjantai 17. tammikuuta 2014

KAIKKENSA ANTANUT


Mä oon torkuttanut tässä kohta pari tuntia eri sohvilla olohuoneen ja takkahuoneen välillä kun tuntuu, että maailma putoo alta kun kävelee ja seinät heiluu. Mulla on viikon aikana tullut kymmeniä tunteja univelkaa ja voin kirjaimellisesti pahoin. Tuntuu turhauttavalta kun on näin koomassa perjantaina ja odottaa vaan sitä hetkeä kun pääsee nukkumaan. Yritän väkisin piristää itteeni musiikilla, takkatulen ääressä nautitulla kaakaolla ja odotellen, että takapihalle heivaamani jaffa jäätyisi. Tämä perjantai on niin ihana muutenkin, että yritän vaikka läpsimällä naamaan pitää itseni hereillä koska kerrankin olemme oman pienen perheen kesken ja huomenna ei todellakaan tarvitse herätä 5:50 tai miettiä, että miten pukeutuisi posket murhaavaan pakkaseen.

Huomenna ois kunnon tohinan täyteinen lauantai ja pitäisi esimerkiksi leipoa veljen 19-vuotissynttäreille pari kakkusta (paremmalla menestyksellä kuin viimeksi) ja käydä Tampereella sivistymässä. Siihen listaan tietenkin kuuluu myös siivousta, nukkumista ja kaikenlaista tavallista mikä vaan laittaa enemmän ja enemmän tuijottamaan kelloa, että kerkeekö kaikkea taaskaan tekemään. Minkä takia täytän mun ainoot vapaapäivätkin lupauksilla ja suunnitelmilla? Se on ikuisuuskysymys.

Täytyy hyödyntää töistä erään lapsen hokemaa "hei vau" ja todeta, että hei vau nyt on viikonloppu vihdoinkin. Ihanaa viikonlopun aloitusta!

tiistai 14. tammikuuta 2014

VOITTAAKO MAISEMAT KYLMYYDEN?



Ihanan valkoista talvea kaikille! Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu ihan loistavuutta vaikka mulla on jonkinlainen sääkriisi meneillään kun tuntuu kohtuuttoman paljon pyydeltyltä pelkästään se, että pitää herätä aamulla lämpimän peiton alta tai saatika seistä bussipysäkeillä ihan liian kauan. Onneksi mun työ on niin inhimillistä, että ei tarvitse onneksi ulkoilla työpäivän aikana kovilla pakkasilla koska pitäähän meidän huolehtia, että pikkuiset ei saa paleltumia ja salaa ehkä hihkun onnesta, että ei tarvitse siellä ulkona itsekkään seisoskella. Tänään kyllä ilmaisin aika suoraan, että ulos en halua. Onneksi ei muutkaan halunneet.

Mä hyvin harvoin valitan kylmyydestä koska musta se on paljon mieluisampaa kun kuumuus koska sitä pystyy edes hallitsemaan jollain tavoin. Tällä viikolla en kuitenkaan hetkeekään oo toivonut mitään yhtä niin paljon kuin, että olisi +20 astetta lämmintä. Kieltämättä kyllä tuo pakkasen tuoma kauneus lumineen ja aurinkoineen on parasta mutta se, että ihan oikeesti on ongelmia kävellä ja olla ulkona. En halua, että tätä jatkuu sitä yli kymmentä päivää koska sen jälkeen mä irtisanon itteni töistä ja erakoidun ulkomaailmasta. Mun ääreisverenkierto on huonontunut ihan tolkuttomasti tänä vuonna ja en tiedä vaikuttaako siihen lääkitykset mutta jos vaikuttaa niin syytän eka niitä ja sitten syytän luontoäitiä tuosta kohtuuttoman kylmästä ilmasta, jota en vaan jostain kumman syystä kestä ensimmäistä kertaa elämässäni kun tähän asti oon mennyt ilman pipookin jokaisen talven melkeinpä ja nyt en voi edes kuvitella lähteväni ulos ilman pipoa, huppua päässä ja isoa kaulahuivia kiedottuna kaikkien ympärille niin, että näkyy vaan silmät. Puhumattakaan niistä neljästä paidasta takian alla, poliisien käyttämistä lämpöhousuista farkkujen alla ja niiden päällä toppahousut, sormikkaat joiden päällä paksut tumput sekä pörrösukkien päällä villasukat ja talvikengät.

Eihän tämä ole edes mitenkään erityisen kylmä sää mutta mun keho ei vaan nyt pidä tästä ollenkaan vaikka mä haluisin nauttia tästä koska kohta on taas kesä ja joudun tappelemaan mun inhooman kuumuuden kanssa, johon ei auta edes kiroilu. Kylmissään sentään kiroilu lämmittää. Nyt mä kiroilen itteni pukemaan lisää vaatteita, nappaan jotain iltapalaa ja alan miettimään nukkuisko vai kattelisko yhdeksältä alkavan leffan nimeltään käsi joka kehtoa keinuttaa. Aiotteko te katsoa?

Vastaus otsikkoon: Voittaa. Ei oo mikään yhtä kaunista kuin luminen Suomi.
Järkkäriä en uskalla kuitenkaan kantaa ulkona pakkasen takia, joten nyt puhelin hoitaa kuvaamisen.

perjantai 10. tammikuuta 2014

TOTUUS ABSOLUTISMISTA

Kuvitus tällä kertaa näinkin kuvaava. Viimeisistä tekstiriveistä saatte syyn ehkä tähän valintaan.

Mulla on pitemmän aikaa ollut tarkoitus tehdä postausta koskien mun absolutismia ja eikä aivan siinä tyypillisemmässä muodossa (miksi oon, miten.. yms.) vaan lähinnä siitä, että minkälaisesta riippakivestä on kyse. Tässä vaiheessa sitten pyydän poistumaan tästä blogista ne ihmiset, jotka kokevat jonkinlaista pakottavaa tarvetta olla ymmärtämättä tätäkin puolta koko asiasta ja jotenkin ei vaan siedä sitä, että puhun absolutismista omassa blogissani koska kyllä - näitä ihmisiä tuppaa olemaan. Älä siis lue jos tiedät ärsyyntyväsi tästä aiheesta. Kuitenkin toivon, että monet ihmiset lukisi tämän ja oppisi ymmärtämään tarinan toisenkin puolen.

Monet tapaamani ihmiset luulevat, että olen kasvanut alkoholistivanhempien silmien alla, joutunut ongelmiin alkoholin kanssa aiemmin tai jotain muuta vastaavaa ja sen takia olen nykyään absolutisti. Joskus näihin ihmettelyihin, kyselyihin ja pohdintoihin oli ihan kiva vastata ja oikaista sitä, että ei kaikilla ole taustalla sitä mutta nykyään lähes 21-vuotiaana alkaa jo tämä ainainen toistaminen ja oman luonteensa suorasanainen perusteleminen ärsyttämään kun sitä tarvitsee tehdä jatkuvasti ja jokaisen uuden ihmisen kanssa. Se on henkisesti aika rankkaa koska vaikka kuinka pidän itsestäni tällaisena ja en näe absolutismissani mitään pahaa tai hävettävää niin koen oloni usein häpeälliseksi kun joudun kertomaan tämän asian itsestäni. Se on vaikeampaa kuin sanoa, että alkoholia tulee kyllä juotua. Se on normaalimpaa ihmisten mielestä kun se, että joku sanookin ei kiitos. Joskus jopa en kehdannut uusille kavereille kertoa tätä asiaa itsestäni heti. Monen mutkan kautta ihmiset saivat tietää tästä, jotkut blogin kautta ja jotkut muiden kavereiden kautta.

Nuorempana ei ollut näitä tunteita oikeestaan mutta nyt tässä iässä niitä alkaa tulemaan. Nuorena oli ehkä helpompi kieltäytyä alkoholista kun eihän sitä nyt voi kukaan paheksua kun alaikäinen ei juo alkoholia tai vaikka 18-vuotta täyttäessään ei vieläkään ole löytänyt alkoholin pariin. En kuitenkaan koskaan ole tullut täysin torjutuksi tämän asian kanssa vaikka monille se on ollutkin yllättävän haasteellinen asia hyväksyä ja ymmärtää ja se on musta lähinnä huvittavaa, että miten tuollaisesta asiasta pitää tehdä niin ihmeellisen suuri numero. Ehkä itsekin teen siitä liian suuren numeron koska muut antavat jatkuvasti sellaisia reaktioita siitä, että kuin olisin joku yksisilmäinen sirkusfriikki, joka on kaukana normaalista 20-vuotiaasta nuoresta naisesta. Enhän mä ole ja tiedostan sen aivan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Absolutismi ei ole mikään outo asia mutta se asenne mikä ihmisillä tuntuu olevan kaikkea niin sanottua "erilaista" kohtaan on vaan automaattista.

Hyvänä esimerkkinä inhottaville kysymyksille tulee ekana mieleen työpaikat. Mä teen töitä tällä hetkellä monissa eri pisteissä ja tapaan päivittäin uusia ihmisiä. Joidenkin kanssa kerkeen juttelemaan paremmin ja joidenkin kanssa luojan kiitos vähemmän itsestäni. Lähinnä keskustelut menevät vaan siihen tasolle, että koska oon valmistunut, missä oon tehnyt töitä, missä asun ja sitä rataa mutta auta armias jos oon vähän pitempään töissä ja joudut vaikka yhteisillä työmatkoilla bussissa kertomaan työkaverille vähän enemmän tai keskustelut johtavat vähän enemmän ja vähemmän viihdekysymykseen niin siinä kohtaa tekisi mieli painaa STOP-nappia ja huutaa, että jään tässä. Mä en jaksa sitä kun multa kysytään tai edes puolikysymyksellä kysytään, että aiotkos mennä viihteelle viikonloppuna. Nuoremmille tämä asia on helpompi sanoa, että joo en käy viihteellä ollenkaan ja nopeesti heittää siihen perään, että ei toi alkoholi oo ihan mun juttu ja ne tajuaa automaattisesti lopettaa keskustelun siihen mutta sitten jos kyseessä onkin vähän kypsempi ihminen niin sitten pitää jo perustella ja vähän kertoa taustoja. Ahdistaa jo pelkkä tämän asian ajattelu ja sitä on oikeesti vaikee selittää ihmisille, jotka ei välttämättä "paini" näiden asioiden kanssa jopa useesti viikossa. Eihän tämä nyt mitään maailmaa kaada mutta lähellä on. Näissä tilanteissa monesti vaihtaisin pari asiaa itsessäni ja olisin vaikka kiinnostunut siitä alkoholista, että saisin vähemmän ihmetteleviä kysymyksiä ja enemmän ymmärrystä. Ei sitä enempää ihminen toivo. Joi tai oli juomatta alkoholia.

Se mistä mun koko absolutismi on kotoisin, ei mulla itselläänkään ole mitään tarkkaa tietoa. Kokeilin ensimmäisen kerran kunnolla alkoholia muistaakseni 15-vuotiaana kaverini luona ja maistiaisena toimi joku vahva alkoholi ja sitä join jonkun shottilasillisen verran. Siihen se myöskin jäi. Mä en ole kokenut koskaan tarvetta kokeilla alkoholia jossain salaa koska mulla on ollut kotona todella ihanteellinen alkoholikasvatus aina. Mun vanhemmat joi vähäisesti alkoholia ja yleensä lauantaisin iskäkin otti saunakaljan ja sain kunnian olla kaljakuski keittiöstä saunaan ja siinä matkalla usein hörppäsin kerran tai kaksi pullosta ja koin salaista mielihyvää siitä. En tiedä miten asiat olisi muotoutunut jos alkoholi olisi leimattu ehdottoman kielletyksi kotona niin varmasti olisin jossain sitä halunnut testata ja voi hyvinkin olla mahdollista, että tänäkin päivänä joisin alkoholia ihan siihen tahtiin miten monet muutkin. Mä kun sain kokeilla jo lapsena ja sain kirjaimellisesti ihan itse ilman ryhmäpainetta päättää, että pidänkö alkoholista vai en ja se on johtanut ehkä juuri sen takia isompiin valintoihin koko elämän mittakaavalla.

Monet ei-absolutistit kuvittelevat, että absolutistit yrittävät tehdä itsestään jotenkin erityislaatuista ja ihailtavaa mutta itselläni ainut pyyntö olisi se, että lopettakaa se ihmetteleminen niin selvästi ja pitäkää meitä ihan tavallisina tyyppeinä. Ei sen alkoholin pitäisi olla niin ihmeellisen merkityksellinen asia, että juomattomuus leimataan suoraan oudoksi asiaksi ja sitä voi ruotia bussimatkoilla kovaan ääneen tai vaatia perusteluita kerrottaessa.

Oon monille ihmisille sanonut, että siinä vaiheessa jos joku alkaa sanomaan mua huomionkipeäksi tai vastaavaksi ihan vaan sen takia, että minä nyt en herranjumala juo alkoholia niin tekisi mieli jollain tavalla saada kyseiselle ihmiselle luu kurkkuun ja aika helposti sen saa sillä aikaiseksi, että selittää nopeasti minkälaista on olla absolutisti uutena vuotena, juhannuksena, vappuna ja ihan kaikkina pyhinä milloin muu Suomi korkkaa pullot ja alkaa sosialisoitumaan. Monet absolutistit viettää ne pyhät yksin tai perheen kanssa. Onko se sitten niin kovin hauskaa? En nyt menisi sanomaan vaikka tämän luonteisena ihmisenä viihdynkin paljon rauhassa ja ihmisten kanssa, jotka eivät valitse mun seuraa sen perusteella juonko vai en. Se on kuitenkin erittäin iso riippakivi nilkassa kun miettii koko elämän kokoiselta pohjalta sitä, että miten paljon menettää. Kyllä, menettää. Mä en kaipaa alkoholia mun elämään tai sitä riehumista kylillä vaan kaipaan sitä, että olisin osa jotain. Se on valitettavasti paljon pyydetty ja se vaatisi itseltänikin paljon muutoksia asenteisiin. Mun pitäisi oppia sietämään ihmisiä alkoholin vaikutuksen alaisena ja oppia hölläämään. Ei ole vain oikein joutua muuttamaan itseensä sen takia, että tuntisi olonsa yhdeksi muista.

Absolutismi ei ole mikään päähänpisto vaan se on oikeesti elämäntapa. Mä elän elämää ilman alkoholia ja muuten oon aivan tavallinen 20-vuotias nuori nainen, joka pitää ihan samoista asioista kuin monet muut samanikäiset. Eihän kukaan ole täysin samanlainen, joten minkä takia niitä asioita ei nosteta niin suuresti esiin kuin vaan sitä, että juoko alkoholia vai ei. Inhottavaa kun se on niin iso asia yhteiskunnassa ja asenteissa. Toisaalta se on ihan sama minkälainen on niin aina on liian erilainen johonkin. Join sitten itseni humalaan joka viikonloppu tai istuisin kotona absolutistina niin tekisin jotain väärin jonkun mielestä. Turha sitä on itseään tästä soimata vaan niitä, jotka tuomisevat jatkuvasti. Mäkin opin aikuistuessa ymmärtämään erilaisuutta ja sitä faktaa, että kaikki alkoholia juovat eivät ole pissahattuisia ja siihen porukkaan mahtuu ihan loistaviakin ihmisiä koska se on vaan pieni osa ihmistä ja valintoja ihan siinä missä juoko kahvia vai ei tai tykkääkö tomaateista vai ei. Kunhan kaikki tajuisi myös senkin, että absolutistitkin on ihan yhtä mahtavia tyyppejä kuin ne joiden kanssa lähdetään baariin pitämään perjantaina hauskaa.

Tässä on ajateltavaa lisää ihmisille, Anssi Kelalta

"Absolutistina olen harvinainen outo lintu. Vetämällä kännit minusta tulisi kertaheitolla tavallinen tiainen."

"Absolutistina olen varmasti menettänyt monia hienoja kokemuksia, mutta väittäisin silti, että saldoni taitaa sittenkin olla plussan puolella. Se, etten koskaan ole ollut kännissä, tarkoittaa nimittäin samalla sitä, etten ole ikinä myöskään kokenut krapulaa."

"Tärkein syy absolutismiini on joka tapauksessa tämä: alkoholi ei ole koskaan kiinnostanut minua. Minulle ei ole ikinä tullut tarvetta saada päätä sekaisin, ajatus ei ole vaikuttanut millään tasolla houkuttelevalta."

Viimeisempänä mutta ei vähäisempänä on pakko sanoa, että olen ylpeä absolutisti vaikka se paljon tuntuu multa vievänkin.

torstai 9. tammikuuta 2014

UUSIA KOTIOSTOKSIA


Annan itselleni jatkuvasti tekosyitä miksi voin mukamas ostella ihan tolkuttomasti tulevaan kotiin sisustusjuttuja tai muita tosi oleellisia asioita tähän hetkeen ostettavaksi ja parhaimpina syinä pätee aina se, että kun mulla ei mene viihteelle rahaa niin voin kuluttaa sitten näin sitä. Okei, onhan se ihan loogista mutta välillä huvittaa se kun tietää alitajunnassa, että pitäisi olla tosi tiukasti rahojen suhteen ja säästää jokainen sentti. Nääh, not gonna happen.  Mä en pysty säästelemään tämän asian kohdalla koska mikään ei oo yhtä mieluista kun kierrellä sisustuskauppoja ja varsinkin niitä joissa on mukavat -50% alemyynnit, kuten eräässä puljussa missä kävin itse tänään kiertelemässä. Parasta terapiaa mielelle kun kiertelee tuntitolkulla lähes tyhjää kauppaa ja hipelöi lähes jokaista valkoista sisustustavaraa. Siihen valkoisuuteen liittyen on kyllä tullut mun lähipiirille joku pakollinen piikittelyjuttukin. Tänään jopa pohdittiin, että varmaan mun eteisessäkin on sitten seinällä käsidesipullo vieraita varten kun teen mun tulevasta kodista kuin jonkun terveyskeskuksen kaikkene valkoisuutenaan ja selkeytenään.  

Ostin tänään siis vähän kaikenlaista söpöä ja jopa ehkä tarpeellistakin. Löysin muutamia juttuja siis -50% alennuksella mutta jotkut nappasin normaalihintaisina hyllyistä. Kaikkia en alkanut edes kuvailemaan koska ne on niin tavallisia ja tylsähköjä astioita ja sitten eräs iso seinätarra maailmankartasta oli ihan liian iso esiteltäväksi sängyllä. Tajuatte varmaan. Ostin kolme pientä neliöhyllyä tai mitä lieneekään, tietenkin valkoisena ja ne varmaan laitan omassa kodissa lisähuoneeseen. Alla onkin sitten tarkemmat kuvat parista muusta ostoksesta, joten kerronpa niistä sitten seuraavaksi.


Neuloille, langoille, nuppineuloille, napeille ja kaiken maailman pienille jutskille löysin vihdoinkin suloisen puulaatikon, joka oli sopivan kuluneen näköinen mutta silti niin siisti ja munlainen. Tästä maksoin kymmenen euroa ja se oli myöskin puolet alennuksessa, eli normihintaisena parikymppiä. Tykkään tässä varsinkin siitä, että on monta eri lokeroa jutuille ja ne on hyvän syviä, että ei lentele pitkin mäkiä jos vähän ote lipee. 


Mulla on ihan liikaa avaimia yhdelle ihmiselle. Työavaimia on niin monia, että joudun teipeillä merkkaan mitkä on mihinkin ja kaikenlisäksi vielä kotiavaimet, joten oon välillä ihan purjeessa niiden kanssa. Tämä ainakin olisi tosi näppärä kun jokaiselle olisi oma paikkansa ja tietäisin aamusella heti, että mihin olen menossa hommiin niin ottaisin myös kyseisen paikan avaimen ja ei tarvisi kantaa jokaista mukana kun olisi varmempi paikka säilöä niitä kun mun huoneen lattia, laukunpohja, takintasku.. you know, ne paikat missä hukkuu kaikki. Tämäkään ei ollut pahan hintainen koska maksoi alennuksen jälkeen meinaan kahdeksan euroa.


Hajuvesille uusi peilialusta! Mä oon ettinyt pitempään jotain uutta kun hajotin mun edellisen vähän rajummilla aamurutiineilla ja nyt toivon, että toi edes säilyisi muutaman kuukauden pitempään. Siihen mahtuu suurinpiirtein juuri tuo kuusi hajuvettä, jotka on lähes kaikki täysikokosia. Käytän sitä siis nyt vaan hajuvesille joita käytän päivittäin ja eniten. Sopii myös niin hyvin tulevaan sisustukseen vaikka kynttilöiden alustana (siihen se on tarkoitettukin), että jos joskus haluan piristystä niin vaihdan tämän siihen hommaan. Hintaa ei tälläkään paljoa ollut meinaan 3,50 euroa ja siitä oli siis puolet otettu pois.

Nyt pesulle ja yöunille. Saan kohta jonkun halvauksen kun en huolehdi yöunista. Nukkukaa hyvin!

tiistai 7. tammikuuta 2014

PETTYNYT LIVBOXIIN


En ole puhunut blogissa kai kertaakaan, että olen alkanut tilaamaan LivBoxia joulukuusta lähtien ja nyt tänään oli postilaatikkoon tullut jo toinen LivBoxini ja odotukset olivat korkealla koska edellinen, joulukuun yksilö oli itselleni pettymys. Eipä tämäkään mitään hurraa-efektiä aiheuttanut vaan päinvastoin aloin uskomaan entistä enemmän niihin lukuisiin keskustelupalstojen aiheisiin siitä, että LivBoxista ei tule mitään itseä kiinnostavaa tai ainakaan sitä mitä on omaan kauneusprofiiliinsa merkinnyt. Itsekkin oletin, että sinne kun merkitsee vaikka ihotyypin niin he edes jonkun verran ''lokeroisivat'' kyseiset ihotyypit yhteen ja lähettäisivät heille omanlaisia tuotteita koska mitä minä sekaihoisena teen kuivalle/erittäin kuivalle iholle tarkoitetuilla kasvorasvoilla tai muutenkin se, että sain tässä tammikuun boksissa IsaDoran laadukkaan kynsilakan mutta sellasessa sävyssä mitä en edes käytä. Eihän ne sitä voikkaan tietää elleivät he katso sieltä kauneusprofiilista, että olen merkinnyt luonnollinen manikyyri kynsitietoihin. 

Noh, ehkä odotan liikaa näinkin isolta liiketoiminalta, joka nyt sattuu lähettämään ties kuinkahan monelle tytölle ja naiselle näitä bokseja. Kysymys vaan kuuluu, että mikä idea kysyä noita kysymyksiä omiin tietoihin jos niillä ei nyt niin kovin suurta painoarvoa ole sen suhteen mitä boksi sisältää. Onhan se aina siistiä saada uusia juttuja testaukseen mutta valitettavasti mä en tee mitään kuivalle iholle tarkoitetuilla kasvorasvoilla tai muilla vastaavilla. Turhauttavaa sinänsä vaikka eihän tuo boksi nyt yhtään mitään maksa suhteutettuna siihen, että minkä arvoisia tuotteita sieltä saa edes pällisteltäväksi.

Annan vielä ainakin yhden mahdollisuuden tälle ja katotaan mitä helmikuu tuo tullessaan. 


IsaDora. Magnetic Nails - Kynsilakka, sävyssä 851 Gun Metal.
(Ovh 8,20 euroa/6ml)


Lumene LAB. Age Preventing suojaava silmänympärysvoide. Ainut kiinnostava!
(Ovh 19,90 euroa/15ml)


Emmelle. Original Pro+ hammastahna.
(Ovh 6,50 euroa/75ml)


System 4. Bio Botanical Shampoo ja Bio Botanical Serum. 
(Ovh 17,90 euroa/200 ja 215m)


No7. Beautiful skin day cream. Dry/Very dry skin.
(Ovh 13,90 euroa/50ml)

Kuvaamatta jäi Etré Bellen Collagen & Aloe Vera hydro eye-pads.
(Ovh 20 euroa/7 kpl)

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

8 KIRJAA KAHDEN HINNALLA

Musta on kehkeytynyt kunnon lukutoukka tässä viimeisen 365 päivän sisään ja mä innostun kirjojen ostamisesta enemmän kun vaatekaupoissa tai leffahyllyillä pyörimisestä. Tänään kävi vahingossa taas niin, että Hemtexin shoppailureissu muuttuikin kirjakaupoissa pyörimiseen ja kotiutin kahdeksan kirjaa aivan mielettömän edulliseen yhteishintaan. Ostin kahdeksan kirjaa samaan hintaa mitä saisi normaalihintaisia kirjoja kaksi kappaletta eli 64 euroa meni näihin kaikkiin ja se on keskimäärin kahden kirjan hinta tai jopa vähemmän. Aivan mieletöntä tuuria tämäkin koska sain ostettua pari sellaista kirjaa mitä olin pitempään silmäillyt ja sitten loput olivatkin vain kirsikoita kakun päällä. Klasikkolöydöksetkin noin edullisesti oli ihan huippua. 

Löytyy niin rikostrilleriä, 1800-lukua, klassikoita ja onnettomuustarinoita eli parhaimpia kirja-aiheita heti Hitler-aikakauden jälkeen. Ainut ongelma tässä nyt on vaan se, että en tiedä mistä kirjasta aloittaisin. Kääk! Tehkää siis kirjanmetsästysreissu Ideaparkin Kirja Kärkkäiselle koska siellä on ihan tosi monet hyvät kirjat alennuksessa edullisin hinnoin. Nämäkin kirjat olivat 3,95 - 10 euron hintaluokkaa kappaleelta, joten jokaiselle on varaa ostaa edes se yksi kirja. :)


Christine herää joka aamu vieressään vieras mies, joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä. Lisäksi mies kertoo, että Christine on 47-vuotias ja että hän oli 20 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, joka vaurioitti hänen muistiaan pahasti.

Joka ilta kun Christine nukahtaa, hänen muistonsa kuluneesta päivästä pyyhkiytyvät pois. Christinellä ei ole muuta kiintopistettä kuin muutama valokuva ja päiväkirja, jota hän kirjoittaa neurologinsa neuvosta ja salassa mieheltään. Päiväkirja auttaa häntä kokoamaan elämänsä sirpaleisia paloja kokoon, kun hän alkaa pikkuhiljaa muistaa mennyttä. Menneisyys näyttää kuitenkin aivan erilaiselta kuin mitä Christinen aviomies hänelle kertoo...

S. J. Watson kuvaa eläytyen ja taidokkaasti Christinen haavoittuvaa asemaa ja klaustrofobiselta tuntuvaa tilannetta. Miten voit tietää kuka olet, jos et muista mennyttä elämääsi etkä tiedä, keneen voi luottaa?

(lähde: elisa kirja)


Etsivätoimiston osakas, italialais-suomalainen Arianna de Bellis elää ylellistä mutta yksinäistä elämää Roomassa. Nuori, leskeksi jäänyt punapää on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen ryhtynyt ratkomaan rikoksia. Tolfan pikkukylässä on surmattu vaalea amerikkalaiskaunotar. Lily Montgomery pani eläessään kylän miesten päät pyörälle, ja Arianna huomaa pian, että viettelijättäreksi leimatulla naisella on riittänyt vihamiehiä. Hänen ruumiinsa löytyy kosteasta mullasta muinaiselta etruskien palvontapaikalta. Lilyn lanko, Realen hotellisuvun hurmuri Luciano pyytää Ariannaa etsimään murhaajan. Jäljittäessään kylmäveristä tappajaa Arianna huomaa, että Tolfan kylä kuhisee kateutta, menetettyä rakkautta ja kostonjanoa. Tutkimusten edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Arianna saa huomata joutuneensa seuraavaksi tappolistalle. Eikä kukaan pääse pakenemaan taustalla häälyvän mafian synkkää varjoa.

Vera Valan esikoisromaani aloittaa aistikkaan Arianna de Bellis tutkii -sarjan. Italiaan sijoittuvan dekkarisarjan ensimmäinen osa on auringonpaahteinen ja rehevästi tuoksuva tarina, jonka tihenevä juonikuvio pitää otteessaan ja joka kohottaa lukijansa arjen yläpuolelle.

(lähde: gummerus)


Sen piti olla ihan tavallinen asuntonäyttö. Taloa katsomaan tullut mies oli charmantti ja luotettavan oloinen. Siitä alkoi kuitenkin nuoren kiinteistönvälittäjän painajainen, jonka karmivuudella ei ole rajaa.

Annie O'Sullivan viettää kokonaisen vuoden arvaamattoman kaappaajan vankina eikä voi kuin alistua miehen kieroutuneeseen kotileikkiin. Lopulta hän pääsee pakoon, mutta painajainen jatkuu. Annie elää jatkuvassa pelossa, eikä sopeutuminen normaalielämään tahdo onnistua. Sitten selviää, että Annielle ennestään tuntematon kaappaaja ei toiminutkaan yksin, vaan joku halusi miehen toteuttavan perverssin unelmansa nimenomaan Annien kanssa. Kuka halusi suistaa Annien elämän raiteiltaan?

(lähde: bazar)


Kaivostoiminnan kuihduttua montanalaiseen Abundancen pikkukaupunkiin tuovat elämää enää elokuvatähdet, jotka pakenevat vuoristolukaaleihinsa julkisuutta. Yksi heistä on Spencer Scott, joka joutuu yllättäen huolehtimaan yhdeksänvuotiaasta pojastaan.Kaupungin toisella laidalla vähävarainen yksinhuoltajaäiti on juuri haudannut pienen poikansa ja yrittää saada elämänsä raiteilleen. Hädän hetkellä poikaystävä keksii kohtalokkaan suunnitelman. Sieppaamalla kuuluisan näyttelijän pojan nuoripari voisi kiristää sievoisen rahasumman ja aloittaa uuden elämän.

(lähde: adlibris)


Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Yksi ylikuumenneen talouden uhreista on nuori Nicholas Nickleby, joka isänsä onnettomien liiketoimien ja äkkikuoleman vuoksi joutuu puille paljaille. Lontoolaisessa köyhäinkoulussa Nicholas yrittää hankkia elantoaan kammottavan Wackford Squeersin alipalkattuna apulaisena – ennen kuin jatkaa kulkuaan kohti parempaa elämää.

Nicholasin ympärillä hyörii sekalainen joukkio keinottelijoita ja hylkiöitä, tuhlareita ja saitureita, tanssijoita ja pantomiimitaiteilijoita, salonkileijonia ja uhkapelureita, irstailijoita, parittajia ja koronkiskureita – ihmistyyppejä, joiden irvailulla armoitettuna satiirikkona tunnettu Charles Dickens viihdyttää lukijoitaan.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on teemoiltaan yhä universaalin ajankohtainen. Teos kuvaa aikakautta, jolle on tyypillistä keinottelevaan ja pröystäilevään elämänmenoon kätkeytyvä romahduksen alku.

(lähde: wsoy)


On vuosi 1801, kun Herra Lockwood tulee tapaamaan uutta vuokraisäntäänsä Herra Heathcliffiä. Nopeasti Herra Lockwood saa huomata, että Herra Heathcliff on kaikkea muuta kuin mukava mies, ja miten oudot sukulaisuus suhteen Heathcliffillä on luonaan asuvien ihmisten kanssa. Heathcliffin kieroutunut luonne herättää Herra Lockwoodin mielenkiinnon, jota hänen uusi taloudenhoitajansa Nelly Dean (joka on tuntenut Heathcliffin lapsesta asti) pääsee ruokkimaan, kun hän alkaa kertomaan Herra Lockwoodille Heathcliffin tarinaa.

Tarinan ytimessä on vanha Ernshawien perhe, johon Heathcliff adoptoidaan. Heathcliff ystävystyy heti perheen tyttären, Catherinen, kanssa, mutta Hindleyn, Catherinen veljen, kanssa hän ei tule toimeen. Tarina kertoo Heathcliffen ja Catherinen rakkaustarinan läpi elämän. Kuinka kaksi niin itsekeskeistä ja itserakasta ihmistä pystyisivät sulautumaan yhdeksi ja ajattelemaan toisen etua. Heathcliff on alempiarvoinen, kuin vanhan ja arvostetu suvun jälkeläiset Catherine ja Hindley. Heathcliff halveksii kuitenkin kaikkia perheeseen kuuluvia paitsi Catherinea, joka taas on erittäin tietoinen omasta arvostaan. Heathcliffin karatessa omille teilleen nuorena miehenä, Catherine nai naapurin pojan, Edgar Lintonin. Linton on hyvän ja arvostetun suvun poika, ja hän jumaloi Catherinea. Linton ja Catherine ovat kuin yö ja päivä, Catherinen ollessa julma ja itserakas, Linton on lempeä, ystävällinen mutta myös heikko. Catherine riutuu rakkaudessaan ja ikävässään Heathcliffiä kohtaan, kunnes Heathcliff palaa. Catherine kuitenkin menehtyy pian tämän jälkeen synnyttäessään Lintonille tyttären, joka saa nimekseen myös Catherine. Heathcliff on jo tässä vaiheessa kerennyt katkeroitua aina vain julmemmaksi, ainoana päämääränään satuttaa Lintonin perhettä ja tehdä jäljellä olevien Ernshawien elämästä täyttä helvettiä.

Catherine nuoremman lapsenhoitajana toimiva Nelly Dean yrittää tehdä kaikkensa ettei Catherine tapaisi Heathcliffiä ja joutuisi tämän julmuuden alaiseksi. Heathcliffin julmuudella ei kuitenkaan tässävaiheessa ole enää mitään rajaa ja siitä saavat kärsiä kaikki. Voiko tällainen tarina enää saada onnellista loppua?

(lähde: kirjakammari)


Tom Bryce (36 v), jolla on markkinointilahjoja valmistava yritys, löytää junasta CD-levyn. Laittaessaan CD:n tietokoneeseen käynnistyy raaka silvontamurha. Bryce saa tietokoneeseensa viestin, joka ei unohdu. Vaimolle tulee kummia puhelinsoittoja, ja pian koko perhe, johon kuuluvat vielä tyttö ja poika ovat vaarassa tulla murhatuiksi suorassa lähetyksessä.

Sussexin poliisipiirissä rikoskomisario Roy Gracen tutkimusryhmälle tulee tämä karmea murha selvitettäväksi. Roy Gracen oma Sandy-vaimo on kadonnut jäljettömiin yhdeksän vuotta sitten ja muistot palaavat. Gracen murharyhmä saa palapeliin uusia palasia, joita he asettelevat. Janie Stretton on ollut escort-palvelun tyttö. Grace hakee Sandyn kohtalosta tietoja myös meedio-istunnoista, mutta vaimoa ei löydy. Meedioista puhutaan muutenkin ja symboleista. Toisaalta kuvataan, miten onnistuvat Roy Gracen treffit patologi-naisystävänsä kanssa?

Murhaajaryhmittymää johtaa täydellisen vinksahtanut kaveri Carl Venner, joka esitellään jo heti alussa, hänellä on palkkalistoillaan on huippu-atk-ammattilaisia ja väkivallan asiantuntijoita. He ovat tehneet internetiin salaisen paikan, jossa esitetään live-murhia. Vennerillä on ponnari ja hän on tonnari, varsin kliseinen konna siis.

(lähde: jokken kirjanurkka)


Kun kaupungissa tapahtuu terrori-isku, Carole loukkaantuu pahasti ja menettää muistinsa. Koko maailman tuntema nainen ei enää tunne itseään vaan joutuu rakentamaan menneisyytensä mosaiikin pala palalta uudestaan. Carolen luo sairaalaan saapuvat hänen agenttinsa ja ex-miehensä sekä hänen aikuiset lapsensa. Sairaalassa vierailee myös salaperäinen ranskalainen; mies, joka kerran rakasti Carolea eikä ole voinut häntä unohtaa.

(lähde: wsoy)

Oletko itse lukenut mitään näistä kirjoista? 

lauantai 4. tammikuuta 2014

MUUTOKSET ON PARAS OSA ELÄMÄÄ

Huippurennon kaksi päiväisen työviikon jälkeen on mukava olla taas vapailla, jopa huikeat kolme päivää. Mä alottelin torstaina uudessa työpaikassa kuten varmaan aika monetkin hoitoalalla olevat, jos kausityötä tekee ja vaihtelee työpaikkoja yhtä tiuhaan kun mä. Mä niin diggailen kyseisestä työpaikasta ja niistä ihmisistä joita on muuten ihan hirmuisesti. Ei ole kyllä ollut haukkumista myöskään työn rankkuudessa kun kaksi päivää oltiin kuin pellossa kun yleensä nämä pyhien jälkeiset päivät nyt aina tuppaa oleen niin rauhallisia ja hiljaisia jos ei vuorotyötä tee. Erittäin mieluinen arkeen paluu siis. 

Mä oon siis todellakin nyt nauttinut viimeiset 24 tuntia koska kyllähän se on aina pienoinen shokki kun pitää kääntää unirytmi 180 astetta ja opetella taas uudestaan vuorovaikutustaidot ihmisten kanssa. Oli siis ihana palata taas arkeen ja todeta, että mikään ei oo yhtä piristävää kun olla hoitoalalla töissä kun mahdollisuuksia on vaikka mihinkä eri uramahdollisuuksiin ja tapoihin tehdä töitä. Ei tarvi ainakaan leipiintyä työhön kovin nopeesti kun vaihteluu saa niin paljon kun itse on valmis uhraamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Hermostuttihan tämä työpaikan muutos, täytyy myöntää mutta nyt en kyllä kamalan paljoa harmittele enää sitäkään.

Tässä tänään oon vaan palloilut ympäri ja tehnyt kaikenlaista erittäin epäolennaista, joten aikomuksena olisi nyt taas kaikkien suureksi yllätykseksi katsoo joku jäätävä kauhuelokuva ja protestoida johonkin adressiteduskuntaanjapresidentille-sivulle, että hdfinin kuukausittainen vip-jäsenyys pitää laittaa mahdolliseksi takaisin koska mä en ala maksaan puolta sataa siitä, että nään kämäsellä laadulla mun lemppari tv-sarjaa, joka nyt valitettavasti vaan näkyy tekstitetysti kyseisellä sivulla. Mitä vääryyttä taas kerran keksitty. Kuinka moni on tähän päätökseen myös pettyny? En usko olevani ainut.

Ps. Ette tiedä miten raivostuttavaa on kirjoittaa blogipostausta ja koittaa keskittyä kun talossa nauraa muutama vajaa parikymppinen jätkä ja toi nauru kuulostaa siltä kun joku niistä olis saamassa ennenaikaisen sydänkohtauksen. 

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

ELÄMÄNI PARHAIN VUOSI EDESSÄ


Oon kadehtinut ihmisiä, jotka tuntee sellasta kutkutusta jostain mikä on tapahtumassa tulevaisuudessa. Tiedostaa jotain mitä tulee ja odottaa sitä kun kuuta nousevaa. Mulla ei melkein ikinä oo sitä tunnetta ja jos on niin se on joku pieni tapahtuma mitä odotan innolla mutta nyt.. nyt on kyse asioista, jotka oikeesti merkitsee mulle enemmän kun mikään muu oikeestaan. Mulle tämä tuleva vuosi tulee olemaan muutosten vuosi ja merkityksellisin tähän astisesta elämästäni.

Alotan uudessa työpaikassa huomenna. Voin aloittaa taas puhtaalta pöydältä ja saan hirmuisesti lisää työkavereita ja uusia tuttuja. Odotan sitä todella vaikka tietenkin se jännitys on mukana mutta hei sen kuuluukin olla ja en anna sen yhtään latistaa tätä fiilistä.

Ajan ajokortin ja hankin auton. Oh my. Mä en voi uskoa todeksi, että tänä vuonna mun ei tarvitse kitkutella vaikeiden bussiyhteyksien kanssa koko vuotta. Mun arki helpottuu ja pystyn tekemään muutakin päivissäni kun töitä ja paikasta toiseen siirtymistä. Ajokortinkin saan ajettua hienosti kotiopetuksena, joten siitäkään ei aiheudu ylimääräistä stressiä. Auto voikin sitten aiheuttaa stressiä mutta onneksi mulla on suku täynnä jätkiä, jotka tietää autoista kaiken ja saan varmasti avun ihan läheltä. Valinnan vaikeus vaan tuppaa iskemään. Range Rover saa odottaa vielä pari (kymmentä) vuotta.

Oma koti, oma koti, oma koti! Oon jauhanut tästä niin paljon, että varmaan moni teistä lukijoista jo haukottelee sielä mutta ette kuule tiedäkkään millanen omakotilässytys-vuosi tästä on tulossa. Saatte kuunnella nyt ainakin varmasti puoli vuotta eteenpäi kaikkea kotijuttuja ja sitten varmaan laantuu se into kun ensimmäinen sähkölasku ja lainanlyhennys tulee postiluukusta. Nautin niin näkyvästi tästä kun vaan pystyn koska siitä tulee ihan mieletöntä.

Oma vapaus, oma valta. Kukaan ei enää tule sanomaan kauanko voin nukkua vapaapäivänä, miten mun pitäis imuroida välillä tai miten pitäisi tehdä sitä, tätä ja tota. Se tunne varmaan tulee oleen aika epärealistinen kun näiden hermoja raastavien vuosien jälkeen herään ekaa kertaa omasta kodista, yksin. Toivottavasti mulla on mukavat naapurit koska saattaa tulla muutamina aamuina parit riemuhepulit. Sekä tietenkin niitä pieniä juttujan kuten oma jääkaapin sisältö, voin kattoo olkkarissa just niitä ohjelmia mitä haluan, voin kutsua kylään ketä vaan ja millon vaan sekä voin hankkia vihdoinkin sen koiran!

Odotan ja toivon tältä vuodelta ihan hirveesti kaikkea. Toivon, että voin myös jossain välissä käydä Kreikassa ja että voisin toteuttaa joitakin kohtia omasta Bucketlististä. Tämä vuosi tulee olemaan oikeesti parhain tähän mennessä. Joka päivästä pitää tehdä merkityksellinen ja tärkeä.