SYÖPÄTARINANI: OSA 1

Olen huomannut, että blogiini eksyy yhä enemmän ja enemmän ihmisiä syöpään liittyvillä hakusanoilla sekä tiedän, että blogiani seuraa muutkin syöpää sairastavat ihmiset. Monet heistä on nuoria kuten minä itse tai jopa nuorempia. Heitinkin tuossa jokin aika sitten kavereilleni ajatuksen ilmoille, että mitä jos mä kirjottaisin blogiin hieman enemmän syövästä ja siihen liittyvistä ajatuksista. Monesti netistä löytää vain virallisia artikkeleita syövistä tai tarinoita niiden selättämisestä eikä niihin pysty samaistumaan samalla tavalla kun ne ei ole niin henkilökohtaisia. Monet ihmiset eivät pysty puhumaan sairastamisestaan muiden kanssa ja vertaistuen saaminen ei ole niin yksinkertaista ellei lähde mukaan vaikka syöpäliittoon. Nuorella se kynnys on siinäkin asiassa korkeampi ja kuten minä, en halua mennä mihinkään tapahtumiin puhumaan mun syövästä kenenkään kanssa. Haluan jutella siitä silloin kun musta tuntuu siedettävältä ja se hetki voi olla aamuyöllä. Mikä onkaan paras tapa siihen kuin netti ja sen sisältämät sivustot joissa voi jutella muiden kanssa ja avautua omista tuntemuksistaan. Blogi on yksi mahdollisuus siihen. Tartuin tuumasta toimeen ja nyt aloitan ensimmäisen osan kirjoittamisen, joka käsittelee päivää jolloin koko syöpä saapui mun elämään ensimmäisen kerran.

17. helmikuuta 2015 olin matkalla Tampereen yliopistolliselle sairaalalle kiireesti. Olin saanut hetki sitten soiton Koskiklinikan Fysiatrian erikoislääkäriltä, että nyt on kiire mennä keskussairaalaan koska eilispäivänä otetuista magneettikuvista on löytynyt jotain mitä voidaan käsitellä vain sairaalalla. Samaan hengenvetoon lääkäri pahoitteli sitä miten ei uskonut mun kovia kipuja eikä käsittänyt miksi söin lääkkeitä kuin pahemman luokan narkomaani. Nyt hän kuulemma ymmärtää. Se päivä on piirtynyt mun soluihin, luihin ja ytimiin mun koko loppuelämäni ajaksi. Jokainen puhelu, lääkäri ja jopa ensiavun naapurisängyn nuori mies on jäänyt mieleen tarkoin yksityiskohdin siltä päivältä. Se päivä on elämäni yksi pelottavimpia enkä vieläkään pysty olemaan miettimättä sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muistan kuinka saavuin Acutaan ja mut ohjattiin alkutietojen ottamisen jälkeen suoraan ensiavun niin sanotulle vuodeosastolle, johon tulee kaikista kipeimmät ihmiset mun käsitykseni mukaan. Istuin sängynlaidalla edes kenkiä pois ottamatta kun ajattelin, että ei tässä kauaa mene. Naapurisängyssä odotteli myös lääkäriä mua muutaman vuoden vanhempi nuori mies, joka oli harmaissa lökäreissä ja selvästi aristi myös selkää. Hänen luokseen saapui lääkäri ennen mua ja muistan edelleen heidän keskustelun kristallinkirkkaasti. Hänellä oli välilevynpullistuma ja kuuntelin erityisen tarkasti mitä hänelle puhuttiin koska elin edelleen uskossa, että mullakin on sama. Sitä kun epäiltiin kokoajan. Hän joutui jäämään sairaalaan yöksi koska seuraavana päivänä olisi tiedossa leikkaus. Ajattelin vain, että hän pääsee nopeemmin eroon kivusta kuin itse. Todellisuudessa mulla olikin paljon hirveempää vaivana kuin mikään välilevynpullistuma.

Vihdoin kun mun mieslääkäri vai pitäisikö sanoa tilanteen vakavuuden huomannut lääkäri saapui mun eteen kyselemään mitä erikoisempia kysymyksiä - tajusin, että nyt ei ole kaikki aivan kohdillaan. Hän halusi nähdä miten kävelen, miten varpaille nousu onnistuu, pääsenkö kyykkyyn, pystynkö kääntymään sängyssä ja vaikka mitä. Hän täytti mun tietoja ja hänen silmistään näin, että hän tietää jotain mitä mä en. Hän vain sanoi, että mene pitkällesi, että tässä menee valitettavasti nyt pitkään että lääkäri saapuu vasta leikkauksen jälkeen näkemään mua. Monta tuntia makasin ja odottelin. Hieman jo turhautti kun halusin kotiin. Lopulta mun ympärille ilmestyi koneita, kärryjä, mieshoitajia ja erittäin vakavailmeinen naislääkäri, joka sanoi lähes suorilta mulle; magneettikuvista löytyi kasvain pakara-alueelta. Me otetaan susta koepalat nyt.  Pystyin jopa tunteen kun kaikki veri pakeni mun kasvoista ja tuntu, että toimin jonkun yliluonnollisen voiman alaisena. Tiesin mitä pitää tehdä sanomattakin ja kohta tajusin makaavani sairaalasängyllä vatsallani housut nilkoissa ja ihmisten hääräilemässä mun ympärillä. Olin yllättävän neutraali ja pystyin tilanteen jälkeen keskustelemaan tilanteesta lääkärin kanssa lyhykäisesti vaikka näin jälkeenpäin ajatellen ihmettelen miksen jo romahtanut siinä tilanteessa.

Kun kävelin pois sairaanhoitajien huoneen läpi odotustilaan koko tilanne ja sen vakavuus valkeni mulle. Puin toppatakin päälleni ja kyyneleet vaan valui mun poskilta kastellen takkia. Vedin ylisuuren hupun päähäni ja lähdin Acutan ovista pihalle ja kävelin vaan pitkin parkkipaikkaa. Ei mua kukaan ees ollut tullut vastaan ja en tiennyt mihin mä olin menossa. Otin puhelimen ja soitin äidille vielä suhteellisen rauhallisena mutta kun piti sanoa, että sieltä löytyikin kasvain - niin sanat ja ilmeisesti koko suomenkielentaito katosi. Lopulta kun sain kerrottua asian äiti sanoi soittavansa papalle, että tulisivat hakemaan mut pois sairaalalta koska en ollut kykenevä odottamaan yli tuntia siinä kunnossa äitiä. Kävelin takaisin Acutaan ja jäin tuulikaappiin seisomaan. Vedin huppua paremmin, että mun kasvoja ei näkynyt ollenkaan ja itkin. Voin kertoa, että aika moni ihminen yritti katsoa, että oonko kunnossa kun en pystynyt ollenkaan kontrolloimaan mun itkemistä. Hengittelin kuin synnyttävä nainen ja kaverit hädissään pommittivat viestejä mulle. Se vartti oli hyvin pitkä aika odottaa papan autoa ja kun lopulta näin mummun kävelevän kiireesti Acutan oville päin, mä taas jotenkin käsitin koko tilanteen. Itkin vaan ja hyperventiloin. Se automatka mummolaan oli hiljaisin ikinä. Kukaan ei autossa uskaltanut sanoa mitään kun itkin ja yritin saada happeakin takapenkillä. Sinä päivänä vielä oli toivoa, että kasvain ei olisi pahanlaatuinen.

Seuraavassa osassa kerron syöpädiagnoosin saamisesta ja sairaalaan siirtymisestä.