ENSIMMÄINEN TAISTELU TAKANA

Aamulla katselin ikkunasta kuinka ihmiset kävelivät lähintä tietä lapsien kanssa kohti päiväkotia ja bussipysäkkejä. Sitä tietä oon itse viimeksi kävellyt yli kahdeksan kuukautta sitten. Siihen tielle on mun kotitalon ovelta alle 20 metriä. Se kiteyttää ytimekkäästi sen millainen mun mennyt vuosi on ollut; rajoitettu ja suojattu. Se kuitenkin on hetkeksi taakse jäänyttä elämää koska mä pääsin ensimmäisen taisteluni loppuun sunnuntaina. Kahdeksan sytostaattikuuria on onnistuneesti isketty suoniini ja nyt olisi aika levätä. Taistelu ei ole päättynyt vaikka olisin sitä tietenkin toivonut mutta olen jokatapauksessa itsestäni todella ylpeä, että oon jaksanut tämän puoli vuotta kovia sytostaatteja noin neljäkymmentä vuorokautta ja sädehoitoa melkein viikon. En pysty edes vertaamaan näiden rankkuutta mihinkään muuhun mitä olen elämäni aikana kokenut. En usko, että mikään vetäisi edes vertoja tälle taistelulle. Eka erä takana ja nyt on erätauon paikka. 

Seuraava kontrolliaika jolloin mun keho kuvataan kokonaisvaltaisesti, on marraskuussa ja siitä lähtien mut kontrolloidaan kolmen kuukauden välein. Siihen väliin mahtuu tietenkin verikokeita, keskusvaltimokatetrin huuhtelua kerran kuukaudessa ja tietenkin mahdollisesti ylimääräisiäkin lääkärikäyntejä mutta pääosin nyt pötkitään eteenpäin seuranta-tilassa ja se tarkoittaa, että voin alkaa kuntouttamaan itseäni ja odottelemaan koska omat hiukset alkaa kasvamaan takaisin.

Seuranta-vaihe pelottaa itseäni tolkuttoman paljon vaikka varmasti osaatte kuvitellakin miten innoissani oon. Hoitaja sanoi osuvasti mulle viimeisenä päivänä sairaalassa, että pelko kuuluu tähän luonnollisesti koska kun oon käynyt sairaalassa hoitokuureilla, on se tuonut tietynlaista turvaa mutta nyt kun pitäisi palata "omilleen" ja tavallaan jäädä tyhjän päälle, niin se saattaa kauhistuttaa. Se on aika osuvasti sanottu koska mä tunnen juuri niin vaikka hoitokuurit ei mitenkään parhaimpia asioita mun mielestä ollut. Ristiriitaisuus ei lopu koskaan tämän sairauden kanssa taistellessa. Odotan jo niitä normaaleja olotiloja ja sitä, että jaksaa tehdä asioita samalla energialla mitä yli vuosi sitten. Ehkä tämä epätietoinen ja pelokas olo väistyy kun taas tottuu tilanteeseen. Kevätkin oli yhtä sekasortoa kun tämän diagnoosin sain ja silloin vaan yksinkertaisesti täytyi kohdata elämä ihan eri tavalla mihin oli tottunut. Tämä on nyt uusi ajanjakso elämästä ja ei tiedä mitä se tuo tullessaan tai kauanko se kestää mutta pyrin nauttimaan siitä niin paljon kuin osaan. Ilman, että sitä kaikkea varjostaa jatkuva pelko.

Huikeeta nähdä taas, elämä!