LAPSETTOMUUS

Tämän lähes neljän vuoden aikana oon kirjoittanut blogiin hyvin aroista, vaikeista ja henkilökohtaisista asioista eikä ole kovin monia juttuja mitä te ette olisi joltain osin saanut tietää. Mulle on luontaista olla avoin ja kertoa miltä tuntuu ilman suojamuureja tai suurta sensurointia. Avoimuus on mun tavaramerkki ollut aina ja varsinkin blogissa. Tänään jatketaan vaikeiden aiheiden parissa ja nyt tarkoitan hyvin vaikean aiheen parissa. Tätä ei varmasti moni julkinen bloggaaja uskaltaisi tehdä ja voi olla, että asetan itseni hyvin heikoille jäille mutta onko mulla oikeestaan mitään menetettävää? Ei. Oon ilmeisesti jo menettänyt sen kaikista tärkeimmän eikä se todellakaan ole mun yksityisyys eikä mikään koskaan mene sen menetyksen yli. Aihe on tänään syövästä johtuva mahdollinen lapsettomuus.

Pienenä tyttönä tunsin jo ensimmäisiä fiiliksiä siitä, että haluan ehdottomasti aikuisena olla äiti. Äitiyden odottaminen ja ihannointi kasvoi muhun tiukemmin kiinni vuosi vuoden jälkeen eikä ollut kenellekkään epäselvää, että halusinko joskus äidiksi. Se oli itsestäänselvä asia ja ajattelin koko lapsuuteni sekä nuoruuteni, että tulen äidiksi sitten aikuisena ja ajattelin mitä höpsömpiä asioita lasten karkkipäivistä ja muistakin kasvatuksellisista asioista. Kilo nallekarkkeja lapsien karkkipäivänä lauantaisin oli esimerkiksi yksi ajatus mitä mukamas aion toteuttaa aikuisena kun saan lapsia. Naiivia ajattelua mutta niin sen kuuluukin olla. Ei lapsena tai nuorena tarvitse miettiä, että mitä jos en tulekkaan äidiksi terveydellisistä syistä tai vaikka ihan vaikka sen vuoksi, että yksinkertaisesti en voi tulla äidiksi. Sen asian ei pidä käydä mielessä eikä tarvitsekkaan. Unelmia ei tarvitse musertaa turhalla realismilla. Realismi kuitenkin iski ja se vei multa mahdollisesti suurimman unelmistani.

Keväällä kun aloin saamaan syöpähoitoja, olin valehtelematta ihan joku muu kuin itseni. Olin huumattuna suuren osan päivästä kipulääkkeillä ja mielialalääkkeillä. Makasin vaipoissa tyynyjen tukemana sairaalasängyssä missä sairaanhoitajat siirtelivät mua ylöspäin lakanoilla aina kun valuin sängyssä alaspäin ja jalat kosketti sängyn päätyä. Olin avuton ja ajatus ei kulkenut niin kirkkaasti miten normaalisti. En osannut puollustaa omia oikeuksiani tai edes ajatella, että pitäisi. Ei kukaan sanonut mulle, että taistele sun oikeuksista. Mä taistelin mun hengestäni ja se oli tarpeeksi siihen hetkeen. Syytän kuitenkin itseäni hieman siitä, että miksi en ollut skarpimpi mutta samaan aikaan suututtaa ettei lääkäri edes kertonut, että syöpähoidot saattavat viedä multa kyvyn tulla äidiksi. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin haluisin sen olevan ja vierittää mahdollisen epäoikeudenmukaisuuden lääkäreiden niskoille koska kevät oli kirjaimellisesti aikaa jolloin mun oma lääkärikin ajatteli, että mä tulen kuolemaan alle vuoden sisään. Kuka alkaisi siinä vaiheessa tarjoamaan munasolujen pakastamista? Olen kuitenkin sitä mieltä, että mulla olisi ollut oikeus saada tietää mahdollisesta vaihtoehdosta. Se vaihtoehto ei vaan siinä kaaoksessa tainnut käydä kenenkään mielessä. Ymmärtäähän sen vaikka en haluaisi ymmärtää.

Viimeisien kuukausien aikana koko asia on kehkeytynyt sellaiseksi suureksi kiveksi mun sisälle. Välillä se tuntuu nousevan kurkkuun ja joskus se tuntuu tukkivan verenkierron sydämestä. Välillä tuntuu niin pahalta, että tekisi mieli heittää lähin lasitavara seinään ja katsoa kuinka se hajoo miljooniksi palasiksi - ihan kuten mä hajosin. Kun sulta viedään mahdollisesti kaikki mahdollisuus suurimpaan unelmaan ja tavalla, joka on kaikella muullakin tapaa epäreilua niin ei sitä tahdoa hyväksyä omaksi nykyiseksi todellisuudekseen. Se tuttu ajatus "miksi juuri mä" alkaa pyörimään päässä. Mä olin valmis uhraan vaikka mitä sen vuoksi, että saisin olla äiti. Mä olin valmistautunut siihen koko elämäni, ajatellut asiaa joskus monia tunteja päivästä ja läheisimmät ystävät tiesivät tasan tarkkaan kaikki mun kasvatukselliset ajatukset, arvot ja sen miten ajattelen äitiydestä. Olin antanut itsestäni kaiken sille unelmalle ja oon edelleen valmis antamaan. Oon osittain hyväksynyt sen, että mä en ehkä koskaan saa biologisia lapsia mutta silti en tahdo hyväksyä sitä. Aion taistella tämänkin asian puolesta niin paljon kuin pystyn. Perkele, tämä sairaus ei vie multa kaikkea.

Ajatus siitä, että et koskaan parane sairaudestasi ja elät jatkuvassa pelossa koska se räjähtää sisälläsi siihen tilaan, että sitä ei pystytä enää kontrolloimaan. Siihen päälle kun lisää sen, että sulta viedään lähes ainut syy miksi elät siinäkin helvetissä. Äitiys on se asia jonka vuoksi mä elän niinkuin elän. Unelmista suurin, tavoitteista lähin.Voin hyväksyä sen, että elän parantumattoman sairauden kanssa mutta en sitä, että se vie multa itseni ja unelman, joka on tehnyt musta itseni. Syöpä ei anna armoa.

Vaalikaa naiset terveyttänne. Älkää pitäkö itsestäänselvänä sitä, että te voitte tulla äidiksi. 

Joku nainen menettää sen unelman joka päivä.