TUPLASYNTTÄRIT

Tänään on erityinen sunnuntai. Mun vanhin pikkuveljeni täytti tänään viimeisen teinivuotensa verran vuosia eli 19-vuotta tuli täyteen sekä blogi täytti 2-vuotta. Huuuuikeeta. Tuntuu niin absurdilta koko ajatus, että mun veljeni täytti jo 19-vuotta ja sehän tarkoittaa, että oma 21-vuotispäivä alkaa lähenee harvinaisen nopealla tahdilla. Vastahan murehdin sitä kun veli aloitti peruskoulun ja kuinka niin halusin opettaa kaikki matikan laskut sekä jatkuvasti läksyissä auttaa. Nyt tuo jätkä jo valmistuu pian ammattikoulusta ja jatkaa töitä raksalla kuin mikäkin aikuinen mies. Onneksi noi kaksi pikkusta on vielä pyörimässä nuorissa vuosissa niin ei tarvitse ihan menettää sitä isosisko-roolia hetkeen kun on vielä kaksi, jotka lähentelee kouluiän ja teini-iän draamoja ja alkaa tekeen elämässään jotain merkittävää. Isosiskous on kyllä palkitsevaa mutta kyllä se harmittaa kun noistakin apinoista kasvaa pikkuhiljaa vanhempia ja vanhempia. Kohta me painetaan jo kaikki duunia, sitten tulee aviopuolisoja, sitten tulee lapsia ja ääh, ei käy. Ikäkriisihän tässä pukkaa itsellekkin.

Missä se mun pieni ärsyttävä pikkuveli on joka jäi mulle ensimmäisen kerran tupakasta kiinni ja polviltaan ano itku silmässä, että en kertoisi äidille ja kuinka monesti ollaan purettu mieltämme toisellemme ja huomattu, että vaikka kuinka ollaankin ihan eri maailmoista niin silti ollaan verisukulaisia, sisaruksia joille ei löydy vertaa. Mä en vaihtaisi mun veljeä mihinkään muuhun vaikka monesti harmaita hiuksia oonkin saanut hänen toilailuistaan. Pikkuveljen pitääkin olla ärsyttävä.

Muutamia vuosia sitten tapahtui ikävä onnettomuus veljelle kun hieman mopon kanssa liikenteessä meni päin rotvallia ja kerkesi siinä itsekkin jo ajatteleen, että ei veli näe huomista. Pahasti kolahti ja vaikka aina oonkin ehkä yltiöpositiivinen tämmösten asioiden kanssa niin itsellä oli sairaalassa aika kova epätoivo kun näin oman veljeni sängyllä aivan irrallaan tästä maailmasta, sekaisin kun mikä. Siinä kohtaa ehkä tajusin miten lähellä menettäminen on kun yhtäkkiä se ärsyttävä veli, joka huutaa v*ttua ja paiskoo ovia riitojen yhteydessä, makaa siinä sängyllä ja kyselee hädissään, että kuoleeko hän. On kuitenkin yksi valopilkku siinä illassa mikä auttaa mua jaksaan joskus tosi vaikeina hetkinä kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja mikään ei tunnu menevän niinkun haluaa. Veli tosiaan oli onnettomuuden takia todella sekaisin eikä nykypäivänäkään muista mitään siitä sairaalatilanteesta kun oltiin äidin kanssa siellä. Siinä kun veli eka sekaisin kyseli kuolemisestaan niin hän tajusi, että mä olen paikalla. Muistan vaan kun hän läväytti mulle ison hymyn ja tokas niin randomisti "Jonna, mikä boogie?" ja siitä hetkestä on tullut sellanen tukipiste kaikelle. Kaiken paskan keskellä voi olla se yksi asia mikä auttaa jaksamaan. Se oli vaan niin paras hetki ja se hetki on mun yks elämän parhaimpia asioita vaikka se oli vaan yksi pieni kysymys. Se kysymys kuitenkin kiteytti niin paljon mun veljeä ja toivoa.

19-vuotta sitten mulle syntyi pikkuveli ja tänä päivänä en todellakaan harmittele sitä, että se oli tytön sijasta poika. Mä oon onnekkaana saanut veljiä sekä siskon. Oon kiitollinen, että sain veljen vanhimpana pikkusisaruksena koska ilman sitä kokemusta en varmaan koskaan olisi joutunut kasvattamaan erityisen hyviä hermoja. Mä oon kiitollinen mun sisaruksista ja jokaisen syntymäpäivä on mulle tärkeä. Isosiskona olo on mahtavaa. ♥ Nyt ehkä jopa liikutuin, että pakko kerätä itteni. 

Blogin synttäreistä tulee myöhemmin lisää..