Tässä iässä kuuluisi murehtia aivan kaikesta muusta kuin siitä, että mahdollisesti ei elä kovinkaan pitkään. Se on viimeisin asia mitä kenenkään pitäisi miettiä. Se on kuitenkin asia mitä mä joudun käsittelemään koska se on mun nykyelämää. Mä sain kuolemantuomion helmikuun alussa. Mä oon mukamas kuolemansairas eli mä en voi koskaan parantua tästä syövästä ja elinajan odote ei ole pitkä. Lääkäri heitti arvioksi kuukausista vuoteen. Aika ja hoidot on kuitenkin muuttanut mun kuntoa ja koska kuntouduin kuin ihmeen kaupalla todella huonosta jamasta nykytilanteeseen niin lääkäritkään ei osaa enää kuin ihmetellä. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että mulle on sanottu mun kuolevan pian. Se ei poistu mun muistoista tai ajatuksista ikinä. Koita siinä sitten elää elämääsi normaalisti. Unelmoida tulevaisuudesta.
Helmimaaliskuussa kun olin sairaalassa täysin osastopotilaana ja sängystä en noussut kuin kävelylaitteen avulla siksi aikaa, että hoitaja petasi sängyn (parhaimpina päivinä). Niinä päivinä multa kyseltiin monesti, että haluanko mä jutella psykiatrin kanssa koska se olisi heidän mielestään tärkeetä ja he kokivat sen tarpeelliseksi. Rauhottavia söin kyllä silloinkin mutta ahdistus oli aivan kammottavaa mitä silloin koin jo pelkästään sen takia, että en pystynyt liikkumaan kuin terveenä ja kun sidottuna oot sänkyyn niin ajatukset tuntuu entistä pahemmilta. Päätin sitten lopulta, että psykiatri voisi tulla kun en mä siinä mitään menettäisi. Menetin kuitenkin.
Psykiatri oli mukava ja kaikinpuolin varmasti ammattitaitoinen. Hän ehkä kuvitteli mun olevan jotenkin valmiina hänen sanoilleen koska annoin itsestäni verbaalisesti aika vahvan kuvan kun näin jälkeenpäin mietin. Puhuin vaarin itsemurhasta, työasioista ja kaikesta koskien elämää. Hän kehui ja sanoi mun olevan kypsä ja että katson elämää harvinaisen hienosta perspektiivistä. Hän kuitenkin sai musta osia hajalle kun jutut siirtyi mun ennusteeseen. Kysymykset "miltä sellaisen kuuleminen tuntuu?" tai "onko se usein mielessä?" ei tuntuneet pahoilta mutta kun hän alkoi kertomaan "aikaisemmista tapauksista" ja siitä mistä he ovat ympäripyöreesti puhuneet ja miten muut ihmiset ovat käsitelleet sellaista uutista. Ne jutut pyörii edelleen mun mielessä koska hän kohdisti kysyvästi ja haastavasti muakin miettimään mielessäni esimerkiksi hautajaisia. Mitä haluaisin niissä olevan, miten mut olisi puettu arkkuun ja ketä siellä olisi kutsuttuna. Okei, jollakin tuollainen ehkä auttaisi surutyössä mutta mulle se oli vaan aivan liikaa. Tilanteen jälkeen romahdin ihan täysin ja tuntu, että irtaannuin ihan omasta kehostani. Siinä se ihminen nyt puhui kun mä oikeesti kuolisin. Kaikki noi asiat vaan vahvisti sitä että mä jumalauta tulen kuolemaan. Todellisuudessa kukaan ei tiedä tulenko mä kuolemaan neljän kuukauden vai seitsemän vuoden päästä. Ei sitä tiedetä vielä ja mun pitäisi se iskostaa päähäni. Enää se ei vaan ole mahdollista.
Mun syöpä on niin harvinainen, että siitä ei googlettamalla löydä yhtäkään suomenkielistä hakutulosta. En tiedä minkälainen mun syöpä on kuin sen verran, että se on 0,2 prosentin luokkaa syövistä ja ennusteet kaikinpuolin huonoja. Syöpä voi olla monimuotoinen kuten kaikissa tapauksissa. Mulla on kuitenkin sen verta monimuotoinen, että Helsingissä sitä lääkärit tutkii tälläkin hetkellä Taysin rinnalla ja he ovat vähän kiikunkaakun, että onko kyseessä sittenkin joku muu harvinainen syöpä kun selkeitä tuloksia ei saada. Yhtä epätietoisuutta siis kaikki. Epätietoisuus ei ainakaan helpota tämän asian käsittelyä ja monesti olen sanonutkin läheisille, että mieluusti haluisin sairastaa edes syöpää joka olisi tunnettu ja sitä osattaisiin hoitaa. Mä joudun vaan kestämään hoitokokeilut ja katsomaan, että alkaako myrkyt ja sädehoito vaikuttamaan. Kukaan ei tiedä koska tätä ei ole koskaan Suomessa hoidettu. Suomen parhaat syöpälääkäritkin ihmeissään ja pyörittelee kysymyksiä päässään. Yhtä kysymysmerkkiä kaikki tuntuu olevan edelleen.
Kun mulle iskettiin käteen eläkepaperit ja tajusin, että töihin en enää koska ehkä palaa. Se oli ehkä kovempi isku alussa kuin se, että mä saatan kuolla nuorena. Onneksi se kuulemma voidaan vetää takaisin jos mä kykenen taas työskentelemään joku päivä. Mun työ on ja oli mulle aivan koko elämä ja tärkee kaikinpuolin. Ikävöin päivittäin töihin lähtöä, työkavereita ja lapsia. Toivon selviytymiseni rinnalla myös kovasti, että joskus pääsen töihin palaamaan. Onneksi kuitenkin mä voin vierailla töissä aina ja mua siellä kovasti odotellaankin. Ihanat tekstiviestit pomolta ja lasten tekemät askartelut postimiehen tuomina vaan kantaa paremmin mua eteenpäin. Pienet asiat taas kerran auttaa jaksamaan eteenpäin elämässä ja niiden muistelu pahimpina hetkinä on parhainta mielenterapiaa vaikka se olisi liiankin vaikeeta kaiken mustan sisältä nähdä mitään värikästä. Asenne ratkaisee kaikessa kuitenkin lopulta.
Hemmetin vahvaa asennetta tämä ainakin vaatii.
Minä en vieläkään voi ymmärtää miten näin voi käydä nuorelle ihmiselle. Ja juuri kun on rohkeasti elänyt unelmiaan. Ihana kun jaksoit kirjoittaa, jaksamista :)
VastaaPoistaSyöpä ei katso keneen iskee. Se ei tunne armoa.
PoistaJa kiitos sulle kommentista. ♥ Kirjoittaminen antaa voimia mulle nyt kun olo antaa mahdollisuuden tehdä sitä.
Mukava ku jaksat kirjottaa kuulumisias tänne blogiin. Ei ole varmaan kovin helppoa kirjoittaa mutta loppupeleissä kuitenkin huojentavaa kun on saanut jonnekin purkaa ajatuksiaan. Tilanteesees on vaikea samaistua kun ei ole aiemmin kokenut vastaavaa ja tuntuu että kaikki sanat ja lauseet olis vääriä.
VastaaPoistaElämä on kyl välillä niin epäreilua. Sutki oon tienny sieltä Fantastichley ajoilta, ite pyöritin silloin aikoinaan toista fanisivua. Ollaan molemmat muutettu aika samoihin aikoihin omiin asuntoihimme. Oli aina kiva lukea niitä sun juttujas asuntoon liittyvistä asioista koska pystyin samaistuun niin moniin asioihin. Ja sit ne lähihoitajan ammattiin liittyvät postaukset... Niihin kans samaistun ku olin tainnu valmistuu sua vuotta aiemmin. Naureskelin täällä aina sun kirjotuksilles koska olin kokenu JUST samalla tavalla ne jutut jokunen kuukausi aiemmin.
Se on niin outoa että nuorillekin voidaan sanoa että sinulla on tietyn verran elinaikaa jäljellä. En kyllä tietäis miten ite selviäisin. Romahtaisin varmaan täysin. Arvostan kyl kovasti sun asennetta vaikka varmasti rankkaa on. Varmaan alkais näkemään ne arjen pienetki asiat aivan eri valossa vaikka niitäkin on alkanu arvostaan ihan eri tavalla ammatin myötä. Mikään kun ei välttämättä ole pysyvää ja mitään ei saisi pitää itsestäänselvyytenä. Tuntuuko susta et oot alkanu elämään tai ajatteleen jostain asioista nyt eri tavalla kuin ennen diagnoosia? Itellä tuntuu et ite pitäs enemmän elää ja kokea ku tästä elämästä ei koskaan tiedä. Mut silti tuntuu et elämä pyörii vaan tavallisen arjen ympärillä.
Hurjasti voimahaleja sulle<3 Oli mukava kuulla et oot alkanu kuntoutuun ja oot päässy shoppaileen.
Aivan ihanaa kun kommentoit. Sait kyyneliä ja hymyä aikaseks! :) ♥
PoistaFantastichley ajoista on jo aika hyvin kulunu aikaa, että aika pitkään oot "tiennyt" mut. Aika siistiä! Muistan kyllä sutkin kun oot tainnut aikaisemmin kommentoida pariinkin postaukseen. :)
Tuntuu kyllä ehdottomasti, että on alkanu erilailla elään elämää vaikka välillä tuntuu, että esim onko nyt ihan turhaa ostella mitään uutta kotiin kun ei tiedä kauanko elää. Arvostan ehdottomasti asioita eri tavalla ja oon onnessani ihan kaikesta. Harmittaa katsella kun ihmiset valittaa säästä ja pienen pienistä turhista asioista. Tämä ainakin opettaa nauttiin pienestäkin ja viimestään nyt oppii arvostaa elämää ihan eri tavalla. Pitää vaan pitää mielessä, että mikään ei oo elämässä varmaa ja vaikka on ikäviä leimoja saanut elämälleen (parantumaton sairaus yms.) niin koskaan ei pidä luovuttaa koska päivittäin ihmiset semmosistakin syövistä paranee. Ihminen ja sairaus on aina yksilö lopulta.
Voi rakas... <3 Kiva jos kommentti sai hymyn huulilles.Ostele vain nyt kaikkea mistä oot haaveillu ja mitkä tuo iloa sun päivääs. Nautit nyt niistä omista rahoistas mitä oot työtä tekemällä saanu. Ja luovuttaa ei tosiaan saa koskaan, sano lääkärit ym mitä tahansa.
VastaaPoistaNoin mäkin ajattelen! Mielessä on jo hankkia sellanen liian kallis vitriinikaappi mitä silmäillyt. ;) Elämästä pitää nauttia silloin kun sitä vielä on elettävänä.
PoistaMä en oikee tiedä mitä sanoisin. Tuli vaan kyyneleet silmiin kun luin tätä tekstiä. Kamalaa on, että noin nuorelle ihmiselle sanotaan noin. Mä toivon, että oikeesti paranet ja kyllähän parntumisia kokoajan tapahtuu ! Vaikka ois mitä sanottu. Toivon, että saat nauttia elämästä ja toteuttaa haaveitasi <3
VastaaPoistaVoi sua ihanaa. ♥ Elämä voidaan kyllä hajottaa hyvinkin nopeesti. Se ei todella vaadi kun sen yhden lauseen. Toivon samaa.. hirveesti. Ei haluis vielä ihan lähtee täältä. :)
PoistaOmpa pysäyttävää tekstiä... Miten voi pienelle ihmiselle osua noin uskomattoman huono tuuri et sairastuu johonkin mitä ei ole omassa kotimaassa ennen hoidettu? Mut kyllähän sen kaikki tietää ettei elämässä mee nallekarkit tasan. :( Hirveesti tsemppiä ja ainakin tässä tilanteessa lääkärit tekee parhaansa! Ja hieman tökeröä kyllä siltä psykiatrilta, hyi kamala ku ajatteleeki että itelle joku puhuis noin... :(((
VastaaPoistaNoin mäkin oon ajatellu monesti. Pitää vaan uskoo, toivoo ja taistella. Jokainen syöpä on ollut jossain vaiheessa harvinainen joten mulla on pientä toivoa kyllä, että hoitokokeilut tehoo. :)
PoistaJa oli kyllä joo tökeröä. Sitä ei ehkä kaikki ammattilaiset itse käsitä miltä tuntuu olla potilaan paikalla ja kuulla huonoja juttuja omasta terveydentilasta. Silloin pitäis olla todella tarkka sanoistaan.
:( Todella pysäyttävää tekstiä. Toivon sulle kaikkea hyvää ja jaksamisia ♥
VastaaPoista♥♥ Kiitos. :)
PoistaNiin julmaa... Mä en voi käsittää että sinä; nuori ihminen bloggaa kuoleman mahdollisesta lähestymisestä. Jotenkin aivan kamalaa ja niin väärin! Koitan samastua tilanteeseen mutta en varmasti kykene, lähellekään. Mietin eniten tuota sun ja psykologin juttutuokiota, ja se että mikä sellaisen keskutselun merkitys on ajateltu olevan. Hänhän teki "vain työtään", mutta mikä sen työn tarkoitus on?! Tarjota helpotusta vai avata silmät todellisuuteen? Ehkä sen tarkoitus on se mitä sinä itse siltä keskustelulta odotit - mitä se sitten lieneekään? Tuollaisessa kontekstissa hänen työtään ei vain voi hoitaa samalla kaavalla eri ihmisten kohdalla. Enkä usko että yksioikoisena tarkoituksena on saada ketään vain ajattelemaan kuoleman lähestymistä. Minä en todellakaan tiedä, mutta jos se on tarkoitus niin siinä on ilmeisesti onnistuttu, kun olet jälkikäteen joutunut romahtamaan. :´(
VastaaPoistaTodella positiivista että sun yleinen kunto on tällä hetkellä parempi kuin mitä aiemmin tänä vuonna. Pidän peukkuja että hyvä vointisi säilyy! :)
Ilmeisesti syöpäosastolla periaattena on rehellisyys. Kuoleman mahdollisuus kerrotaan samalla kun kuulet ekaa kertaa syöpädiagnoosin. Se on vaan yksinkertasesti niin karua ja siihen ei osaa valmistautua mitenkään. Normaalisti kun kukaan ei tuu sulle sanomaan, että saatat kuolla.
PoistaOn vaan omasta mielestäni parempi, että annettaisiin ensisijaisesti edes vähän toivoa ja sitten kerrotaan se rehellinen puoli jos se on kertakaikkiaan ihan pakko. Valitettavan moni ei vaan koe sitä noin päin. Kyllä psykiatrin kanssa keskusteleminen on jäänyt mieleen yhtenä huonona kokemuksena tän koko taistelun ajalta mitä tässä on ollu nyt hetken aikaa mutta uskon, että joskus osaan katsoa sitäkin tilannetta motivoivana ja kasvattavana.
Toivon vaan, että tuossa työssä ja varsinkin syöpäsairaiden kanssa yhteistyössä olevat olisivat entistä varovaisempia sanoissaan. Syöpä itsessään on pelottavinta ikinä.
Mulle tuli junassa kyyneleet silmiin ko luin tän tekstin <3 Upeasti kirjoitettu rankasta aiheesta. Tästä silti huokuu sun vahvuus!
VastaaPoistaVoi ei.. :/ ♥ Tämän kirjottaminen oli kyllä rankkaa mutta samalla vahvistavaa. Nyt jälkeenpäinkin kun lukee niin kyllä se hiljaseks laittaa ittensäkkin.
Poista