YSTÄVÄT JA SYÖPÄ

Istuin tänään sairaalassa oman osaston päiväsalissa odottelemassa kontrolliverikokeiden tuloksia ja siellä tuloksia odotteli myös toinen nainen. Nainen, joka on menettänyt syövälle miehensä, jonka tytär sairastui samaan aikaan syöpään kuin minä sekä myös sisko on lähimenneisyydessä sairastanut syövän. Teki mieli taas nousta siihen sohvalle seisoon ja nostaa keskarit kohti taivasta. Siellä ei ole kyllä yhtään ketään meitä auttamassa, se on taas todistettu. Tekisin mitä vaan, että voisin halauksella parantaa jokaisen syöpään sairastuneen. Se pelko, epätietoisuus ja suru loistaa syöpäsairaiden kasvoilta ja kun nään toisen sairastuneen, nään osittain itseni. Satuttaa kovasti katsoa kun toinen kyynelehtii kertoessaan oman tyttären sairastumisesta ja samaan aikaan ajattelee, että miten vaikeaa mun vanhemmilla mahtaa olla ajatellessaan, että mä sairastan syöpää. En haluaisi ikinä kokea sitä, että näkisin oman lapseni tämän sairauden otteessa. Kuolisin enemmin.

Oon sairastumisen myötä oppinut arvostamaan perhettä ja ystäviä miljardi kertaa enemmän kuin terveenä ollessani jolloin lähes kaikki asiat oli mulle kuin itsestäänselvyyksiä. Saan paljon itsekkin enemmän huomiota ja rakkautta mikä on tietenkin aika selvää koska syöpähän herättää sairastuneen ja lähellä olevat. Elämän hauraus ja epäoikeudenmukaisuus muuttuu todellisuudeksi. Kaikki ympärillä muuttuu kilpajuoksuksi sairautta vastaan. Sen vuoksi läheisten ja ystävien läsnäolo ja välittäminen saa ihan toisenlaisen merkityksen vaikka hösääminen ja ylihuolehtivaisuus ottaa enemmän voimille kuin se, että annettaisiin vaan olla yksin.

Itse koen kahta eri maailmaa välittämisen osalta. On läheiset, jotka tekevät kaikkensa mun puolesta ja sitten on ystäviä, jotka eivät edes kysy miten jaksan. Kuvitellaan, että mun syöpähoidot on burana naamaan - linjaa ja osastolla ollessa mulle annetaan pelkästään antibiootteja. Se on todellisuudessa aika kaukana siitä. Sen vuoksi arvostan läheisiä, jotka näkevät läheltä miten rankkoja hoitoja saan ja miten pohjalla sitä välillä käy ja silti edelleen seisovat rinnalla vaikka heitäkin varmasti pelottaa. En mä ole niin arvoton, että mun tarvitsisi loukkaantua joidenkin ystävien välinpitämättömyydestä. Tiedän kuitenkin, että kyseiset ystävät ovat heitä, jotka olisivat ensimmäisenä kirjoittamassa musta sydäntäsärkeviä muistokirjoituksia jos mulle jotain kävisi. Se loukkaa mua.

Ei myöskään auta ne ystävät, jotka hokevat, että "sitten kun sä paranet niin tehdään sitä ja tätä". Ja kaikista parhain on, "toivottavasti sä paranet!". Se satuttaa enemmän kuin kymmenen puukoniskua selkään. Mä paranen ja odotan, että mun ystävätkin ajattelee niin jos he kerran musta todellisuudessa välittää niin paljon kuin väittävät. Pelko saattaa aiheuttaa tuollaisia lipsautuksia mutta jos sitä monta kertaa sanotaan niin kyllä se ikävältä tuntuu. Välillä voi koittaa asettautua toisen saappaisiin koska pelko omasta tulevaisuudesta - elämän päättymisestä - on musertavimpia asioita mitä voi joutua ajattelemaan lähes päivittäin ja joskus jopa ympäri vuorokauden. Sellaisia asioita ei aina jaksa käsitellä yksin ja olisi elintärkeää, että olisi ihmisiä ympärillä, jotka vaikka vaan olisivat läsnä jos ei muuten osaisi kohdata tätä asiaa. Nykyään mä tunnun vaan olevan monille se sairastunut tyttö, joka ei jaksa enää lähteä mihinkään. Haluaisin jaksaa ja voida, kaikki asiat ei kuitenkaan ole enää mun hallinnassa. Tarkoittaako se sitä, että en enää sairastuessa ole se "tärkein ystävä" joka olin terveenä? Peiliin katsomisen paikka.

Ole se ystävä joka olit kaiken vielä ollessa kunnossa.

Jos todella välität.