PYSÄYTTÄVÄ KESKUSTELU

Eilisen päivän jälkeen tuntuu, että oisin jotenkin havahtunu siihen miten hyvin mulla nyt kaiken kaikkiaan on asiat enkä hae enään itteeni siihen malliin kun vuosia sitten. Oon saapunu siihe pisteeseen mitä oon aina havitellukkin. Ainut täysin kehitettävä asia mulla on tällä hetkellä se, että mun pitäis oppia olemaan enemmän kiitollinen ja osoittamaan sitä enemmän. En oo kuitenkaan varmasti ainut, joka ei ymmärrä olla kiitollinen itsestäänselvyyksistä. Ne ei kuitenkaan oo itsestäänselvyyksiä kaikillle.

Tänään mulla oli aivan upee tilaisuus kuulla miltä elämä näyttää pakolaisnuoren silmin ja kokemuksia, joita ei perus suomalainen nuori pystyis edes pienessä mielessä käsittämään, edes muutamien historiankirjojen ja sotaelokuvien jälkeen. Se todellisuus on jotain aivan erilaista verrattuna siihen, miten meillä on asiat. 

Keskustelun jälkeen sen tytön elämänilon ja positiivisuuden yltiöryöpyssä mä tajusin miten kiittämätön mä oon arkisessa elämässäni vaikka tiedostan nää asiat. Sain siis inspiksen koota esille asioita, joista mä oon erityisen kiitollinen. Haastan teidät tekemään saman! Tää antaa paljon identiteettipeiliä kun alkaa miettimään omia kiitollisuuden kohteita. 

Suomi on maa missä ei tarvitse pelätä jokaista askelta oman kodin ulkopuolella, meillä on todella inhimilliset ja reilut viranomaiset, kuten poliisit eikä meillä ole vaarallisia mellakoita koskien esimerkiksi politiikkaa. Meillä ei tapahdu elämää täysin muuttavia luonnonkatastrofeja, kuten tsunameja tai tornadoja eikä meiän maa oo terroristien ykköskohteena. Se on ykkös asia mistä pitää jokaisen olla kiitollinen, ellei välttämättä hae jotain actionia. 

Oon kiitollinen monipuolisesta ruuasta, puhtaasta juomavedestä, sähköstä, omasta kodista, ruokakaupoista, vaatekaupoista, lääkäreistä, busseista ja kaikista niistä asioista, mitä ilman meiän länkkärien elämä ei onnistuisi ilman kovaa luonnetta. Mulla on paljon enemmän annettavaa elämälle kun saan vettä, ruokaa ja nauttia esimerkiks siitä sähköstä, jonka avulla mä voin opiskella ja käydä töissä. 

Tällä hetkellä Suomen huonoiten menevä aihealue on työllistyminen. Työttömiä on enemmän kun koskaan ennen ja niitä tulee kokoajan vaan lisää säästösyiden ja vähennysten takia. Mä oon kiitollinen, että mä valmistuin alaan jossa on töitä niin paljon, että työtön ei tarvitse olla. Se on tärkeetä eikä todellakaan itsestäänselvyys. 

Ihmiset jotka tietää mun hyvät ja huonot puolet, mun luonteenpiirteet, mistä mä tykkään ja mistä en, mitkä on mun näkemyksiä ja omia säväytyksiä asioihin ja ne, jotka arvostaa mua just tälläsenä moralisoimatta, kyseenalaistamatta, tukematta tai väheksymättä. Näitä on harvoja ja harvat näin hyvistä ystävistä pääsee nauttiin. Oon kiitollinen niistä, jotka on ansainnu paikkansa mun oikeeks kädeks. Draamaa ei löydy mun ystäväpiireistä, koska mun ystävät on sitä ylintä luokkaa ja se on yks asia mikä auttaa mua ihan kaikessa kun ei tarvi joka toista sanomista varoa ja selitellä. Rakkaita kun on niin kovasti. ♥

Multa kysytään monesti, että mistä mä oon sisäistänyt tiettyjä moraalisia ajatuksia ja mistä mun ajatusmaailma sekä arvomaailmaa on kokoontunu. Päällisin puolin oon sen ite rakentanu, mutta mun perheellä on siihen suuri vaikutus. Oon saanu vanhemmilta, isovanhemmilta ja sukulaisilta mitä parhainta kasvatusta. Päihteitä ei ole käytetty lasten edessä paitsi siinä vaiheessa kun ikää on jo tullut niin paljon, että perustelu ja asioiden selittäminen luonnistuu. Mulle on opetettu kantapään kautta se, että kun rakentaa omanlaisen maailman päänsä sisään, pääsee pitkälle eikä muottiin pidä sulautua. 

Jotkut asiat on ollu yllättäviä ja jokseenkin vaikeita jopa mua elämään koulineille, mutta vähintään nyt ne on alkanu oppiin, että mä tein niiden opeista munlaisia ja nyt se sisältyy mun elämään kovasti. Mä en sulaudu muottiin, omistan erilaiset mielipiteet, arvomaailma pyörii jossain toisissa universumeissa eikä mulla oo erityisiä intressejä kasvattaa mun lapsia vapaalla tyylillä, kun tiedän miten helvetin mielenkiintosen päänsisällön se tuottaa kun vanhemmat kertoo karuja faktoja elämästä, ihmistä ja niistä, jotka sulautuu muottiin ja vanhana katuu sitä. Kiitollinen en vois olla enempää siitä, että musta tuli se mikä muhun ohjattiinkin.

Elämän lähtökohta. Se joka antaa yksinkertaisesti sulle elämän. Miten ei voisi olla kiitollinen? Äiti on henkilö joka on seisonu mun rinnalla vaikeissakin tilanteissa ja tilanteissa, joissa kummatkin on valmiita luovuttaan. Kaks määrätietosta ja niin erilaista ihmistä kun on lyöty yhteen, sama veri, geenit ja yhestä tultu kaheksi. Mun äiti ei ehkä ole se jokaisen unelma, kun oppii tuntemaan mutta mulle se on täydellinen just niin ärsyttävänä ja vaikeena kun se on. En tarvii enempää tai yhtään erilaisempaa. Äiti kuitenkin on mulle antanut isoimmat eväät elämään, oikeuden vaikuttaan omaan tulevaisuuteen esimerkiksi antamalla ja lähes toivomalla, että asun kotona niin kauan että kasassa on asuntolaina, jotta voin alkaa rakentaa omaa elämääni just semmoselle pohjalle mistä sekin on ponkassu, eikä kadu päivääkään, että on tehny niin isoja päätöksiä mun ikäsenä. Se luottaa munkin kykyihin ja se on tärkeintä. 

Oon kiitollinen siitä, että äidistä tuli just mun äiti. En uskois että olisin kovinkaa paljon tällänen mitä oon, jos mua ei ois joku ohjannu fiksumpiin valintoihin ja maailmankatsomukseen.

Rakkaat sisarukset, vanhemmat, isovanhemmat, kummit, serkut, pikkuserkut, tädit, sedät ja kaikki muut sukulaiset. Me ollaan yks iso perhe. Parhaimmat kokemukset ja opit oon saanu sukulaisilta. En ois oppinu ajaan 4-vuotiaana aikuisten mönkiää, matkustanu liikkuvan mökkisaunan lauteilla rantaan asti tai tullu julkisesti nolaistuks häissä, jos mulla ei ois niin värikästä ja mahtavaa sukua. Oon kiitollinen niistä vitutuksista, kyynelistä, naurusta ja kaikesta, jotka mun suku on antanu. Niin mahtavaa sukuu ei oo kun mulla. Etäisyyksiä  on paljon, mutta kun taas yhteen päädytään, niin tuntuu ettei koskaan ois oltukkaan erossa. Iso apinaperhe.

Mun kaikkien aikojen toivotuin asia oli pikkusisko nuorempana. Mä toivoin sitä enemmän kun mitään muuta. En luovuttanut siitä unelmasta ees sillon kun vanhemmat eros vaan vuosien ajan äidille selitin adoption mahdollisuudesta, tulostelin söpöjen intialaistyttöjen kuvia ja esitin tahtoni hyvinkin selvästi. Rakastin ideaa pikkusiskosta, siitä omasta ärsyttävästä pikkusiskosta. Lopulta mun iskä löysi uuden vaimon ja lopulta 2006 marraskuussa mulle synty pikkusisko. Kun sain tietää puhelimen kautta isältä, että niille syntyy tyttö, mä flippasin pahemmin kun koskaan ennen. Muistan sen päivän niin tarkasti ja oli aika lähellä etten parvekkeen lasiovee päin juossu kun juoksin kiireissäni huutamaan äitille ja mummulle, että se vauva on tyttö. Ei mua olis poikakaan harmittanu, mutta se pikkusisko.. se nyt vaan on pikkusisko.

Mulla on äärimmäisen rakas pikkuvelikin. joka synty Emiliaa kaks vuotta myöhemmin ja on mulle aivan yhtä rakas, tärkee ja iso juttu. Emilia on mulle kuitenkin kirjaimellisesti syy elää. Mun isoin unelma joka toteutu ja samalla todisti sen, että kyllä ne unelmatkin toteutuu eikä kannata luovuttaa. Siks mä en luovuta mistään, kun jos avioeroperheen lapsikin voi saada pikkusiskon, niin mikään ei oo mahdotonta. Ei oo sen parempaa opetusta.

Kun pääsee tähän kiitollisuuden makuun, tuntuu että tätä vois jatkaa ikuisesti. Oon itseasiassa aika kiitollinen ihminen, mutten vaan tajua sitä huomioida ja pitää ajatus siinä, että kaikilla ei nyt ehkä ookkaan mahdollista syödä pitkän työpäivän jälkeen kindermunaa ja odotella kun telkkarista alkaa jääkiekkopeli. Ei se oo vaan niin itsestäänselvyys kaikille. 

Kiitollisuus on täysin ilmaista, se antaa itellekkin hyvän mielen ja muille, jos sen vaan osottaa. Tein tänään päivän hyväntyön ja kiitin äitiä erityisen hyvästä ajotaidosta, ettei mun tarvi kuollakseni pelätä istua sen kyydissä vaikka se ajaa todellisuudessa kun mielipuoli jos sille päälle sattuu. Kiitollisuus on itsetuntoboostia, pitäkää se mielessä! :)