Olen aikasemmin kirjoitellut blogiin siitä, miten kova mun kuolemanpelko on ja miten asiat ei helpotu edes vaikka kuolemantapauksia olen kokenut. Ehkäpä kuolemanpelkoni onkin syytä näistä asioista koska pitää kohdata kasvotusten elämän karu puoli, että tajuaa miten katoavaista kaikki on. Haluan kirjoittaa tästä asiasta koska kaipaus on suuri ja paras tapa purkaa mun tunnetiloja, on kirjoittaa.
Vaarin kuolema on yksi ehdottomasti vaikeimmista asioista elämässäni, yllättävin ja surullisin asia mun nuoruudessa enkä ole päässyt siitä eteenpäin vaikka annan monesti semmoisen kuvan. Tokaisin viikko sitten veljelleni, että "muistatko mistä tulee 5-vuotta tänä jouluaattona?" ja sain kyllä oikean vastauksen ja myös pienen täräyttävän heiton "ei enään kuulu laskea vuosia". Koska vuosien laskeminen lopetetaan? Tarviiko se lopettaa? Siinä vaiheessa jotenkin heräsin monien asioiden suhteen, että miten kuoleman käsittely on niin yksilöllistä. Jotkut suree, kaipaa ja pystyy jatkamaan elämää mutta mulla se on vaan niin paljon vaikeempaa. Mä suren, kaipaan ja en pysty jatkamaan elämää. Jatkamaan elämää siis antamalla anteeksi ja hyväksyen asian. Mä en hyväksy enkä tule koskaan hyväksymään. Enkä usko, että se on keltään pois paitsi multa itseltäni. Sureminen kun ei tuo ketään takaisin vaikka itkisi silmät päästään neljästi päivässä.
Vaarini nukkui pois, lähti pois, kuoli pois, menehtyi - tappoi itsensä jouluna 2008. Miten voi ilmaista vaarin kuoleman kauniisti? Ei sitten mitenkään. Vaarini ei lähtenyt kauniisti, ei rauhallisesti, ei levossa, ei tiedostetusti mutta se oli omatahto. Itsekäs omatahto. Meidän suvulle joulut oli kuin pieni pyhähetki vuodessa jolloin nautittiin, naurettiin ja hymyiltiin. Miten kukaan voi tehdä niin? Nyt mietin näin, vuosia mietin toisin.
Kyseisenä jouluaattoaamuna kun sain tietää vaarin kuolemasta, olin shokissa kuten varmasti jokainen. Ymmärrys tilanteesta oli heikko, hysteerinen ja poissaoleva. Tilanteesta pahimman teki oman isän suru, se on jotain hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Olen hyvä tulkitsemaan tunteita ja olin jo nuorena, aistin ihmisestä asioita joita monet eivät ja osaan jo pelkästä katseesta kertoa miten hajalla toinen on. Isä oli hajalla.
Miten voit itse 15-vuotiaana lapsena käsitellä omaa suruasi kun oma isäsi, kalliosi, on hajalla?
"Älä itke ettei pikkuiset ihmettele mikä on hätänä."
Ekat päivät meni sumussa. Kieltäydyin suvun jouluruokailuista, en suostunut nousemaan sängystäni. Osoitin mieltäni jostain mutta en tiedä mistä. Osoitinko mieltäni vaarille, elämän kauheudelle vai sille ettei kukaan ollut mun tukena? Tämä voi olla syy, miksi en ole päässyt asiasta eteenpäin. Tukijoukko puuttui. Muihin sattui myös mutta olisin kaivannut sen aikuisen tai edes jonkun siihen puhumaan enkä vaan nähdä itkeviä ja epäuskovia kasvoja.
"Sitä elämä on.. ihmiset kuolee ja ihmiset elää."
Olin ainut ihminen joka ei itkenyt hautajaisissa kun istuimme kirkossa. Kaikki muut itkivät. Tuijotin vain valkoista arkkua huoneen edustalla, epäuskoisena tuijotin serkkujeni kasvoja kun kyyneleet valuivat, tuijotin ja mietin mitä teen tässä ja pitäisikö minun itkeä. Olenko julma ihminen kun en nyt itke? Miten voin olla tässä ja näyttää, että mua satuttaa? Koko puolituntinen kirkossa on yhä sumun peitossa ja muistan vaan itkuisten serkkujeni kasvot ja vaarin valkoisen arkun.
Hautaustilanteessa kun kokoonnuimme kauas kirkolta, kauniille hyvin syrjäiselle pienelle alueelle mihin vaarini pääsi ensimmäisenä ikuiselle levolleen. Seisoin serkkujeni rinnalla ison ihmislauman lähellä ja katsoimme kun vaarin ystävät pitivät puheen, itkivät ja yksi heistä romahti polvilleen. Aikuinen mies, raavas aikuinen mies. Siihen vain, polvilleen. Lopulta kun oli meidän vuoromme laittaa hautaan jokaisen oma ruusu. Maailma iski vasten kasvojani. Seisoin vaarini haudan vieressä, kolme ruusua kädessäni. Minun, pienen veljeni ja siskoni jotka olivat vielä niin pieniä etteivät edes ymmärtäneet tilannetta. Sain vanhimpana sisaruksena oikeuden tiputtaa heidänkin ruusunsa vaarin arkun päälle maan alle. Kun ruusut tipahti arkun päälle, päässäni napsahti. Kyyneleiden läpi en edes nähnyt eteenpäin kun yritin etsiä katseella tuttuja sukulaisia. Muistan vaan serkkuni olevan vieressä mutta muuten koin olevani ihan irralla kaikesta mikä mua ympäröi. Ensimmäisenä kun päästiin haudalta muiden sukulaisten lähelle, näin sukulaiseni sanat huulilta: voi jonna kulta.
Todellisuudessa tajusin ihmisen kuoleman vasta hautaustilanteessa. Olen joutunut olemaan kokematta monien ystävien ja ihmisten hautaustilanteita. Ette voi edes uskoa miten keskeneräisiä ajatuksia mulla on siis pääni sisällä. Voin olla ees kiitollinen tästä, että pääsin hautaamaan oman vaarini. Eikä vaarini kuollut onnettomuudessa tai toisen tekemän julmuuden takia. Vaarini halusi itse kuolla ja se on vain hyväksyttävä. Itsekästä se on jokaiselta osapuolelta, syyttää vaaria huonosta valinnasta ja se mitä vaari teki monelle. Itsemurha ei ole koskaan hyvä paitsi ihmiselle itselle. Se satuttaa enemmän kuin sairauteen tai vanhuuteen menehtyminen koska se tulee odottamatta, puskista ja kovempana iskuna kuin nyrkillä lyönti vasten kasvoja.
Ikuisesti mietit vaan sanaa, miksi?
Edes tähän päivään mennessä en tiedä miten vaarini tarkkalleen ottaen lähti. Meitä lapsenlapsia on varjeltu siltä tiedolta. Tiedän kuitenkin asioita ja tiedän miten asiat on voinut mennä. Tiedän, että vaarini oli vihainen ja tiedän että minä itse nauroin mummin kanssa hänen rageemiselle. Näin vaarin alle 12 tuntia aikaisemmin ja en voinut tietää tätä. Miten en osannut aistia tätä? Olisinko voinut olla nauramatta? Olisinko voinut ollut työntämässä ulko-oven kiinni vaarin edestä ennen kuin vaari lähti ulos suutuspäissään? Olisinko ajatellut asioista sinä päivänä toisin vaikka vaari ja mummi ottivat humoristisesti yhteen lähes aina? En voi tietää, enkä tule koskaan tietämään. Sitä se elämä on. Menettämistä.
useimmiten ei uskota, kun sanotaan että "tien just miltä susta tuntuu". no, nyt sä voit uskoa, että mä tiedän - tai ainakin jotenkin osaan ymmärtää sun tunteita. mun eno lähti oman tahtonsa mukaan pois täältä kun mä olin 15. mulle uskoteltiin sen olleen onnettomuus aina siihen saakka, kun täytin 18. ei sitä voi vaan yksinkertaisesti ymmärtää, miten joku itselle rakas ihminen voi tehdä jotain niin kamalaa; jättää meidät tänne suremaan. vaikka mä tiedän, etten tuu koskaan ymmärtämään enoni valintaa, jatkan silti itseltäni syyn tivaamista, miksi hän heittäytyi rekan alle omasta tahdostaan. yritetään silti pysyä positiivisena ja muistaa meidän rakkaat sukulaiset sellaisina kuin ne meidän mielessä oli. :)
VastaaPoistaEnsinnäkin sulla on hieno nimi ja toisekseen: kerrankin edes joku!
PoistaSen ajatuksen kanssa tosiaan on vaikee elää kun ei tiedä miks. Mäkään en varmaan tuu ymmärtään ikinä vaikka tietäisin miks vaari halus lähtee. Ei semmosta vaan ymmärretä ja jos ymmärretään niin ei ainakaan hyväksytä. Rakastaminen kun on sellasta ettei halua luopuu. Se tekee kaikesta pahemman.
Yritetään todellakin! Pitää muistella enemmän niitä positiivisia juttuja kuten esimerkkinä sitä, että mun vaari oli se tyyppi joka haki mulle k18 leffat vuokraamoista leffalapun kanssa. Haha, se on niin hyvä muisto :D
Kiitos, itelläskään ei oo pahempi ;)
PoistaAivan totta! Sitäpaitsi karu totuus on, ettei se syyn tivaaminen tuo meidän lähimmäisiä takas, eikä me ikinä tulla ymmärtämään miks he lähtivät. Mä ainakin tahdon pitää järkeni ja siks pyrin olemaan ajattelematta sitä. Huhheijaa, tää aihe pistää aina niin herkäks :'D Monet tuskin uskaltais silti edes avautua koko asiasta julkisesti. Rohkee veto, tyttö hyvä!
Niinpä. Eipä se mitään tuo takas tai auta ymmärtämään. Toi on kyllä totta, että kun on ajattelematta niin pysyy järjissään. Vois olla aika syvissä mudissa jos vaan pohtis ja pohtis noita juttuja kun ei ne mikskään muutu. Ajattelinkin että voi olla aika rohkee aihe mutta ei se mitään. Ois hyvä että ihmiset puhuis vapaammin tämmösistäkin asioista, niin ei ois niin paljon surua ja masentumista omien ajatuksien kanssa.
PoistaVoi kamalaa :''(( Itse en onneksi ole kokenut sitä, miltä tuntuu kun oma läheinen lähtee pois täältä oman käden kautta. Mun pappa kuoli tosi äkillisesti lokakuussa 2011 ja se oli kyllä niin paha järkytys että huhhuh, aivan niinku sulla. Leskeksi jäänyt mummu kuoli sitten alle kahden kuukauden päästä, se kirjaimellisesti sekos päästään ja lähtikin sitten papan perään.
VastaaPoistaUskon kuitenkin tuonpuoleiseen ja vaikka mihin asioihin, esimerkiksi enkeleihin. Jumalasta ja Jeesuksesta en kyllä osaa sanoa mitään, en oikeastaan usko, mutta monet muut "hihhuli"-jutut on semmosia mihin uskon. Olen alkanut uskomaan ihan omien ja läheisten kokemusten kautta. On huomattavasti helpompi hyväksyä läheisten kuolemat, kun tietää että jossain ne silti on ja tuun heidät vielä näkemään. Tuskimpa mitään taivasta tai helvettiä on, mutta joku muu paikka minne kuoleman jälkeen mennään. Usko tämmöseen asiaan on ehdottoman tärkeä juttu mulle, muuten ei kyllä kuolemista niin helposti yli pääse kun luulee ettei nää niitä enää ikinä. Mutta mä uskon että nään. :---)
Noi tapahtumat oli siis 2011 lopussa, ja mun äiti on taistellut syöpää vastaan vuodesta 2010. Nyt hoidot lopetettiin kesäkuussa kun niiden todettiin olevan tehottomia. Äiti tulee siis kuolemaan, ei voi tietää milloin mutta kuitenkin joskus. Se vasta onkin hirveetä kun tietää että jossain vaiheessa syöpä kuihduttaa pikkuhiljaa sitä sairastavan ihmisen kokonaan pois, ja vierestä sitä on kyllä kamala kattoa. Tässäki asiassa kuitenkin oon onnellinen siitä, että äiti saa lopulta kivut pois ja pääsee sinne vanhempiensa luokse taas, noiden samaisten mummun ja papan siis jotka kuoli.
Tulipas sekaista, en jaksa ees lukea läpi tuota mun kommenttia :D Toivon että säkin vielä jossain vaiheessa hyväksyt, mutta ymmärrän kyllä täysin ettei se varmasti oo niin helppoa kun kyse on itsemurhasta. Varmasti tunnet myös vihaa sun vaaria kohtaan. :( Mutta en tarkoita tällä että väittäisin tietäväni miltä susta tuntuu. Toivoisin melkeen että säkin jossain vaiheessa alkaisit uskomaan johonkin yliluonnollisiin juttuihin, sillon tämmöisetkin asiat on paljon helpompi hyväksyä :)
Vau. Sinä jos joku on rohkea. Aivan tajuttomasti sua koeteltu ja tullaan koettelemaan. Vahva ihminen susta ainakin kehittyy tollasten kokemusten takia. Ensinnäkin oon pahoillani ja koen hirveetä myötätuntoa sun kokemuksia ja nykystä tilannetta kohtaan. Niin julmaa ja väärin. Mutta miten julmalta se kuulostaakin, niin nyt kannattaa nauttia ja vaalia näitä hetkiä koska mikään ei ole pysyvää ja teidän tilanteessa te tiedätte vielä vähän tarkemminkin ettei tämä tule pysymään näin. Ei kannata jäädä murehtimaan vielä, sen kerkeen kyllä aikanaan ja nyt on aika tehdä niitä hyviä muistoja ja alkaa käsittelemään sitä tulevaa. Se on kun pientä pehmentämistä kaikelle. Ihmeisiinkin on hyvä uskoa, koska niitä tapahtuu ja paljon.
PoistaToi yliluonnollisuus on aika monipiippunen juttu mulle koska mä uskon ja sitten taas en usko. Realistinen puoli musta nostaa päätään aina kun alan heittäytyyn siihen kuvitelmaan, että joku tuolla meitä kontrolloi ja tekee näitä päätöksiä ja valintoja meidän puolesta sekä siinä voi olla jotain hyvää taustalla. Se antaa turvaa ja semmosta lohtua kun voi ajatella, että taivaaseenhan me mennään vaikkei nyt fyysisesti mennäkkään. Taivas on ihmisille pyhä ja kaunis asia, niin siitä kannattaa ajatella että sinne mennään eikä alkaa miettimään realistisesti mitä meille tapahtuu. Se auttaa.
Joo toi on hyvä pointti, että on vähän vaikeempi ehkä hyväksyä kun on kyse itsemurhasta. Oon nähnyt paljon sairauksiin menehtymistä ja siinä ei oo koskaan ollut semmosta vihaa tavallaan pinnassa vaan semmosta yleistä turhautumista elämään. Kuulostaa tosi ympäripyöreeltä mutta on jotenkin helpompi hyväksyä se fakta että sairaus vei voiton kun se, että tietystä päätöksestä lähdettiin itse tästä maailmasta. "ihan kun ei olisi muita vaihtoehtoja".
Kuolema on silti yhtä vaikea jokatapauksessa mutta tilanteet on erilaisia ja ihmisten käsittelykin niiden osalta, joten itsemurha voi olla jollekkin helpompi kun sairauteen kuoleminen mutta mulla se on just niin päin miten säkin ajattelit.
Ihana kirjotus, laittoi ajattelemaan ihan tosissaan. Mun ollessa alle 6-vuotias mun serkku kuoli onnettomuudessa. En muista siitä mitään muuta kuin mitä mulle on kerrottu. Se oli pyöräilemässä kaverinsa kanssa jollain pienellä metsäpyöräreitillä. Ne oli siinä sitten kilpaa lähteny ajamaan ja serkku oli sanonut sille kaverilleen hymy huulilla että 'Mä meen tän mun viimeisen mutkan täysiä!'. Sen mutkan takaa alkoi autotie, joka tuli yllättäen vastaan. Serkku jäi ison rekan alle. Viimeiseksi mutkaksi se jäikin. :[ Vaikka en muistakkaan hänestä mitään, niin osaan pitää sitä tosi rakkaana mulle. Se kuulemma aina kylään tullessa oli tykännyt ottaa mut syliin ja viedä kiikkutuoliin syliin istumaan. ♥
VastaaPoistaHaluais oppia elämään sen ajatuksen kanssa, että kaikki kuolee aikanaan, ja välillä luulekin että sen on sisäistänyt. Sitten ku sattuu omalle kohdalle jonkun läheisen kuolema, sen tajuaa että ei sitä voi ikinä täysin sisäistää. Aina mukana tulee suru, viha ja ikävä.
www.tiia-valokuvaa.blogspot.com
Ihan kamala tapaus. :( Tuollaiset on kanssa jotenkin niin ikäviä tilanteita mitä ei todellakaan osaa odottaa. Ainakin lähti hyvällä mielellä jos pitää jotain hyvääkin tässä nähdä. Musta se on tärkeetä.
PoistaItsekkin haluaisin tosiaan oppia sen ihan kunnolla ja eikä vain luulla, että ymmärrän asian koska en ymmärrä. Se voi pohjautua myös siihenkin, että ei meille kerrota näistä asioista niin avoimesti ja kuolema on edelleenkin semmoinen hiljainen tabu josta ei haluta puhua oikeestaan.
Ihminen on jo niin älykäs tyyppi, että kuvittelis ihmisten yrittävän helpottavan omaakin oloa ja tulla avoimeksi ja puhua näistä asioista muidenkin kanssa mutta ei. Kuoleman pitäisi olla yhtä luonnollista kun syntymän mutta itse en nää siinä mitään iloa ja en voi ymmärtää ihmisiä, jotka näkevät ellei siis todella ole vaikka ihminen ollut pitkään sairaana tai muuten kärsinyt. Muuten se on musta väärin.
Rohkea kirjotus, todella rohkeeta. Ja kirjotit tosi kauniisti ja koskettavasti. Tuli kyl kyyneleet silmiin ja omia muistoja mieleen, nimittäin kohta tulee vuosipäivä mun vaarin kuolemasta, joka siis ei lähtenyt oman käden kautta mutta yllätyksenä sekin tuli. :(
VastaaPoistaVoi kiitos! Ilmeisesti aika montaa tämä on koskettanut ja se on musta parempi juttu kuin se, että pääsin avautumaan omista tunteistani. Harvoin ihmisille tulee semmoista niin sanottua "oikeutta" kertoa omasta surustaan tai avautua, joten musta tää on hienoa että ihmiset uskaltaa kertoa nyt mitä itselle on käynyt.
PoistaKuolema on aina yllätys vaikka sitä osaisi odottaa. Olisi myös mahtavaa "unohtaa" kuoleman vuosipäivät ja muutenkin ne ikävät asiat toisen lähdettyä. Joskus toivoisin, että oltais vielä apinan tasolla ettei niin kamalasti pohdittais kadonnutta. :( Onneks ne läheiset katselee jossain tätä meiän elämää tai vähintään voi ajatella, että nyt heillä on kaikki hyvin vaikka se klisee onkin.
Oh my! Niin ihana blogi ;__; Rakastuin! Ja parastahan on se, että asut myös Pirkanmaalla :3
VastaaPoistaAww! Ihana kommentti :D ♥ Me parhaat asutaan Pirkanmaalla!
PoistaVoi että, varmaan oikeesti päässä pyörii vaan miksi kysymyksiä. PAhimmat ja kamalimmat ajatukset ehkä takana päin, mutta silti, miksi.. Ja se on kamalinta, kun ei pysty itse "suremaan" . Itse surin pikkuveljeni menetyksessä ainoastaan sitä,miten hajalla rakas äitini olikaan. :S tosi rankka juttu ,mutta älä syytä missään nimessä itseäsi, haleja <3
VastaaPoista"Miksi" on kyllä aika paljon pyörinyt päässä ja ei siihen oikein oo muutosta tullut vuosienkaan aikana. Tietenkin ahdistavat ajatukset on helpottanut tietyllä tapaa mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Aika tekee tehtävänsä toivottavasti.
PoistaOtan osaa pikkuveljen menetyksestä.. ♥ ja ymmärrän täysin sun surun äitis surun takia. Vanhemman suru on kamala nähdä. On vaikea asettautua katsomaan oman vanhemman surua kun on tottunut, että vanhempi on se joka tukee lastansa surun aikana. Kasvattavia kokemuksia.
Kohta kun on kuus vuotta tullut vaarin kuolemasta niin itsesyyttelytkin on alkanut vähenee. Ehkä joskus sellaisia ajatuksia ei enää oo ollenkaan. Toivottavasti. :)
Oot ihana. ♥