Päätin tehdä aika neutraalin mielipiteen eräästä mun elämän keskeisimmästä asiasta, eli mun erilaisuudesta. En jaksa rasittaa tiettyjä yksilöitä mun raskailla mietteillä koskien esimerkiksi alkoholin kulutusta, joten jätän sen nyt ainakin tältä erää välistä, vaikka toisaalta tässäkin mielipiteessä kyseisiä vivahteita saattaa ilmentyä hyvinkin suuressa määrin.
Tosissaan tämä käsittelee lähinnä mua ja mun erilaisuutta, joten en yleistä tai koe kaikkien olevan tälläsiä tai tavoittelevan tälläistä elämää, mutta sitähän se erilaisuus on, yksilöllisyyttä isolla yyllä. Mistä mä sitten voisin alottaa kaiken.. no kokeillaas.
Synnyin vuonna 1993, eli oon vielä sitä ikäporukkaa joka sai onnellisen lapsuuden, karkkikioskit, hyvät lastenohjelmat, hyviä kavereita, yhteiset pihaleikit, mukavia harrastuksia ja kaiken mistä nyt lapsi osas unelmoida. Olin yks muista, täysin. Kaapissa kun olin, eikä mielessä käyny ees erilaisuuden osottaminen. En mä nyt mitenkään erilainen laps nyt ollut omasta mielestäni ees oman pääni sisällä, paitsi aloin siinä yläasteen kynnyksellä huomaan mussa jänniä ja oikeesti vähän hämmentäviä luonteenpiirteitä. Mä en jaksanu olla osa muita ja aloin tietyllä tapaan kapinoimaan kotona verraten Yhdysvaltojen arvomaailmoihin tietyissä osavaltioissa. Yhdysvallat on ollu mun elämässä iso osa ja tien osottaja jo yli 13 vuotta. Kunnioitan kyseisen maan tiettyjä arvomaailmoita ja paikkoja, jossa ei olla modernisoiduttu muun maailman tahdissa vaan pidetty omat kannat ja arvot tiukasti paikallaan.
Mun kapinointi oli erilaista mitä muille nuorilla on siinä murkkuiäs. Mä en juonu alkoholia, polttanu tupakkaa, käynyt kotibileissä, rikkonu paikkoja, väheksyny opettajia tai mitään "normaalia". Halusin olla todella tunnollinen, vaikka olihan mussakin jotain tavallisia teinin piirteitä kuten huutaminen vanhemmille ja ovien paiskominen, mutta en koskaan koetellut rajoja tai koskaan edes viehättäny sellanen asia. Mun ajatusmaailma oli täysin vastakohta mun ikäsille nuorille yläasteen aikana ja jälkeen.
Kun ikää tuli lisää, mä aloin ihannoimaan ihan erilaisia asioita kun muut nuoret: luin historiaa, katoin psykologisia ja erittäin monimutkaisia elokuvia, nautin rikosmysteereiden ratkasusta sekä koin ja koen edelleen erityistä viehtymystä vanhoillisiin arvoihin ja tapoihin, kuten absolutismiin ja ei-esiaviollista-seksiä ajatukseen. Mua kun kiehtoo määrätietoisuus kaikissa määrin ja vihaan suoraan sanotusti ihmisiä, jotka tekee just niinkun muutkin, koska pelkää sitä erilaisuutta.
Mä olen ollut aina täysin absolutisti ja se on ollut hyvinkin vaikeeta mun lähisuvulle ja tietyille ystäville. Vasta nyt kahdenkympin ylittäneenä mut on alettu ottaan tosissaan.
Se taitaa sittenkin kannattaa absolutismia todella. Kyllä, enkä aio muuttaa mieltäni ikinä. Aluks se oli vaikeeta kun kukaan ei hyväksyny tätä asiaa mussa ja monesti jopa ahdisti pelkät sukujuhlat kun taas joutuu menee kyseenalaistavien silmien ja moitteiden alle kuuntelee miten jokainen minun ikänen juo tai vähintään maistaa kohteliaisuudesta. Kokeilenko minä huumeitakin sitten huumediileriltä, jos hän tulee minulle tarjoamaan niitä? Ihan vain kohteliaisuudestahan. Kaikki valinnat kun ei oo yhteisiä, on parempi erottua kun kulkee massassa, loppujen lopuks. Kaikesta vaikeesta seuraa hyvää ja tää on sen osottanut mulle, mulla on terveet sisäelimet ja kiitos kuuluu vähintään absolutismille. Ne kyyneleet ja harmituksen tunteet kun hälvenee ja paskamyrskyt helpottaa aikanaan kun ihmiset väsyy toistamaan samoja lauseita ja moitteita. Aikanaan.
En nosta itseeni kovinkaa usein alustalle, koska syytä ei siihen ole, mutta koen erityistä ylpeyttä arvomaailmastani. Kaikki erilaiset nuoret ja ihmiset ei sitä välttämättä koe, koska ei ehkä osaa nähdä niitä omia valintojaan ja ajatuksiaan positiivisina jo siihen nähden, että ne on niin yksilöllisiä ja erottuvia massasta. Se on rikkautta oikeesti olla se outo, kun se joka ei erotu millään tavalla. Kaikkihan me ollaan yksilöitä, monet meistä vaan menee samassa laumassa ja se on fakta. Jokaisella on omat mielipiteet, ajatukset ja tavat mut monet mukailee toisiaan ja saa liikaa vaikutteita omaan käytökseensä muilta.
Kannattaako erilaisuus?
Kannattaa. Se on helvetin rankkaa aluks, jos on ympärillä epäkypsiä tai muuten vaan erilaisuus-rasisteja, mutta kyllä se aikanaan helpottaa kuten sanoin aikasemmin ja se kyllä lopulta nousee arvoonsa elämän aikana. Oppii arvostaan itteensä iha eri tavalla kun on pitäny päänsä ja kävelly sitä
andre veitä, eli eri tietä. Olkaa erilaisia, erottukaa ja kapinoikaa normeja vastaan. Älä mukaudu muottiin koska sillon oot vaan yks muista. Jos haluat leikata hiukset pois, alkaa buddhaks ja alkaa ajamaan eteenpäin alkoholinkieltolakia, niin go for it! Se tekee susta mielenkiintosemman, mitä valtaväestön virrassa menevät on yhteensä.
Erilaisuus on myös antanut mulle todella monia mahdollisuuksia ja kokemuksia. Oon saanut niin paljon vastuuta ja kehuja mua vanhemmilta ja elämää nähneiltä, joten arvostan paljon enemmän kehuja mun henkisestä kypsyydestä kun vaikka siitä, että miten rempseesti ja ennakoimatta oon elämääni elänyt. Tää on mulle antoisampaa ja mä nautin siitä, että mun henkistä maailmaa ja näkemyksiä kannatetaan eikä sitä miten mä oon elänyt tai ollut elämättä. Mä elän mun elämää mun henkisen elämän kautta, jos näin voi sanoo kuulostamatta pöpiltä.
Kukkahattutädeille:
Postauksessa käsitellyt asiat ei tarkoita, ettenkö hyväksyis ihmisiä jotka vaikka käyttää alkoholia, harrastaa esiaviollista seksiä tai ihan mitä vaan, vaan nää on mun näkemyksiä ja tuntemuksia. Jokainen on oma ittensä.
