PESUNKESTÄVÄ MATERIALISTI

Pitkä toipuminen takana ja en halua edes positiivisena ihmisenä sanoa, että olisin täysin terve nyt koska se kuitenkin kostautuu mulle heti huomenna aamulla kun avaan silmäni ja pääsen toteen seuraavan sairauksen itselläni. Sanon siis, että pitkä toipuminen takana ja tässä sitä pötkitään eteenpäin kun ei muutakaan voi. Positiivisuutta on riittänyt vaikka jaksaminen on ollut sitä sun tätä ja eilen mun erittäin väsynyt ja rankka päivä sai ihanan piristysruiskeen kun mun yli kuukauden odottama sohva tuotiin ja koottiin niin ammattitaitoisesti, että usko ihmiskuntaankin palautu sen pienen vartin aikana vaikka ei siinä mitään sen ihmeellisempää tapahtunut. Oon niin onnellinen tästä hemmetin sohvastakin, että voisin tirauttaa vähän kyyneliä pelkästä onnesta. On niin erilaista kun voi istua sohvalle aamulla katsomaan hetkeksi telkkaria ja muutenkin kun koti alkaa näyttämään paljon enemmän kodilta eikä vaan yksineläjän luukulta. Tykkään kun tää koti näyttää luksusasunnolta hetki hetkeltä ja onhan mulla etuoikeutettu olo kun saan hankittua näinkin ihania asioita enkä voi kieltää sitä, että olisin näissä asioissa tosi materialisti koska mä olen. Mä en hanki itselleni ikinä oikeestaan mitään mutta kotiin haluan satsata kunnolla koska täällä vietän valtavasti aikaa ja sisustaminen on jotain mistä nautin valtavan paljon. Pienillä askelilla saan tästä paljon persoonallisemman kodin eikä kaikki ole niin vaaleeta ja suoraan sisustuslehdestä kopioitua.

En yhtään ihmettele naisia, jotka panostaa omaan kotiinsa isoilla rahoilla koska tämä on niin sen arvoista. On mielettömän ihana tulla kauniiseen kotiin pitkän päivän jälkeen jossa kaikki pienetkin yksityiskohdat on niin ihania, että niitä voisi tuijottaa vaan ja huonekalut on just niin sellasia mitä haluaa eikä ole jostain äidin komerosta varastettuja jakkaroita tai sänky josta jouset iskee sijauspatjan läpi. Joku ehkä ajattelee, että oon todella pinnallinen materialisti kun haluan satsata isot rahat palkastani kuukaudessa kotia varten mutta sanonpahan vaan, että tämä ainakin tekee mut onnelliseks. Onnelliseks tekee mut myös se, että huomenna on vielä yksi työpäivä ja sitten on neljän päivän vapaat. Vapaat ja ei ole edes mitään suuria suunnitelmia, mahtavaa!

Koskahan tää onnellisuuskäyrä putoo sinne normilukemiin vai putookohan enää koskaan?

Ehkä tää oli se kaikki mitä tarvitsinkin. 

eli kauniin sohvan ja ja jenkkisängyn.

HUMANS CAN'T TOLERATE EMPTINESS FOR LONG

Pitkät pyhät puolessa välissä ja itsellä lomanvietto alkaa vasta nyt näillä näppäimillä. Pitihän sen mennä just niinkun tunnollisilla työntekijöillä menee elikkäs sairastetaan vapailla ja arkena painetaan niin täysissä voimissa, että ei tosikaan. Torstaina olin vielä tuliterässä kunnossa kun olin Tapparan matsissa ja vasta seuraavana aamuyönä heräsin kolmelta tuosta mun väliaikaissohvaviritelmältä ja jotain oli pahasti vinossa. En päässytkään niin kepeesti ylös ja huimas niin maanperk*leesti, että kaks kertaa mietin, että nyt on joku verisuoni katkennu päästä tai kohta roikkuu toinen puoli naamasta laminaatilla. Kaikki kauhukuvitelmat kerkesin ajatteleen mutta sain itseni hinautumaan sänkyyn ja siitähän se helvetti sitten repes. 48 tuntia aivan kaaottista päänsärkyä, kuumeilua ja huonovointisuutta. Migreeni voitti mut kuusnolla ja ei taas parempaan ajankohtaan päättänyt iskeä. Olisin voinut ottaa vaikka hammaskivun sen kaiken tilalle mutta hei tiettekö voiko taas joku suurempi taho kuunnella tarkemmin mun tahtoa kun heti pääsäryn helpotettua mulle todella iski jäätävä hammassärky kun tyhjästä.

On koeteltu taas omia hermoja ja riistetty kaikki ylimääränen energia tohon ylenpalttiseen makaamiseen joka ei edes lataa akkuja vaan päinvastoin. Kaikkea tietty määrä todellakin ja vaikka mukavuudenhaluinen olen ja tykkään maata vetelänä niin täytyy myöntää, että kiroon tota mun jumalaista jenkkisänkyä niin paljon, että en aio mennä tänään makkariin ennen kun silmät heittää voltteja. Marsuille voin heittää ovelta ruuat mutta nyt osotan mieltäni kaikelle koska jotkut ylimääräset vapaapäivät mun työssä on vaan niin jotain extramegasiistiä niin kyllä vähän laittaa lapsellisuuslukemat nousemaan käytöksessä kun kaks ensimmäistä vapaapäivää meni ihan horroksessa. Onneksi vielä huominen on täysvapaapäivä niin kerkee tekemään kaikkee mukavaa.

Aamusesta kuitenkin päätin, että vaikka vähän kuumetta vielä on ja joka paikkaa lihassäryt härnää niin mä lähden Lempäälään Kuljunkartanoon vähän katselemaan miten mielipuolisia ihmiset on ja hei kyllähän ne oli. Mun oli aivan pakko hakea pari kelloa ja lamppuja (mitä ei tosin löytynyt) sekä pari leffaa itseni piristämiseksi niin kyllä mä pari kertaa taisin ärähtää ääneen, että miten ihmiset sekoo parista ylimääräsestä pyhäpäivästä ja tullaan kauppaan notkumaan ihan turhanpäiväisesti ihan kuin ei olisi ikinä ennen pyhäpäiviä nähty. 95% niistä sadoista ei edes ostanut mitään. Mikä logiikka? Mä en ymmärrä pyhäpäiväsekoojia.

Taidan pestä ainakin kymmenen koneellista pyykkiä tänään kun oon niin iloinen mun tervehtymisestä. Pitäisi varmaan nyt koputtaa puuta tai mun tuurilla oon huomenna jossain seuraavan maailmansodan ruttotaudissa. Kuukausi kesäloman alkamiseen ja nyt varmaan alettava popsiin kolminkertainen määrä vitamiineja ja kalanmaksaöljyjä koska silloin ei tule kuuloonkaan mikään sairastelu kun etelänreissukin edessä.

Ps. Menkää katsomaan Outolintu leffateatteriin! Aivan huikee elokuva ja Otavan lähettämä kirja oli pakko ottaa kunnolla lukuun heti sen jälkeen kun näin leffan alkuviikosta. Tämän vuoden varmasti parhaimpia elokuvia.

MITÄ JOS TYÖ ON ELÄMÄ?

Joskus harmituttaa oma tilanteeni kun en omista läheisiä varhaiskasvatustyössä olevia kavereita joiden kanssa voisin jutella vapaa-ajallakin työasioita (tietenkin vaitiolovelvollisuuden nimissä) ja jakaa ajatuksia niin kasvatuksesta, omista tavotteista työn suhteen ja tunnetiloista. Mun kaverit ei tajua edes pienellä murto-osalla mun työstä mitään vaikka muutamat on tehnyt harjoitteluita päiväkodissa joko peruskoulun tai työkkärin kautta. Ne ei anna kovin suurta kuvaa varhaiskasvattajan työstä ja sen tietää vaan ne ihmiset, jotka tällä alalla töitä on tehnyt ihan kunnolla. Työ, joka antaa aivan mielettömästi mutta vie samalla suuren osan jaksamisesta vaikka valtaväestö luulee, että me leikitään työksemme ja välillä käydään syömässä. Me ei voida purkautua mieltä painavista asioista kuin nimettömästi ja kertoa miten ahdistaa se ja se asia työssä. Me ei saada, ei voida eikä meidän ammatillinen ylpeys edes alentuisi siihen. En usko, että kukaan tätä työtä aidosti rakastava ja tekevä voisi koskaan sanoa julkisesti pahaa sanaa työstämme vaikka joku mättäisi. 

En voisi missään nimessä verrata tätä työtä esimerkiksi muihin hoitoalan töihin koska lähes kaikissa muissa joudutaan kohtaamaan kuolemaa ja sairauksia. Varhaiskasvatustyössä ei sentään kuolematapauksia niin useesti tapahdu mutta se huoli, vastuu ja työpanos vie yhtä paljon ihmisestä kuin se kuoleman käsittely mitä vaikkapa vanhustyössä hoitajat kokevat useesti. En voisi elää ilman niitä negatiivisia tunteita. Mä elän niille tunteille. On mahtavaa kokea huonoa oloa asioista joiden meidän työssä pitäiskin aiheuttaa huolta ja keskittymistä. Tiedän siitä että mä olen oikeessa työssä ja mä teen tätä isommalla motivaatiolla kun 100 prosenttisesti. Mä elän tätä työtä varten ja en usko, että koskaan tulen tekemään mitään muuta työtä kuin tätä. 

Koen usein harmitusta niitä kohtaan, jotka eivät ole vielä kokenut tätä tai eivät koskaan tule kokemaan. Miten jotkut eivät edes mun iässä tiedä mitä työtä haluavat tehdä elämässään ja eivät omista mitään työelämän tavotteita. Mä oon asettanut jo aikoja sitten kovat tavoitteet itselleni työni osalta ja olen jo alle vuodessa saavuttanut kaksi tavoitetta. Pääsin työnimikkeeseen mihin halusin ja teen työtä mihin joka aamu herään vaivalloisesti ja työmaalle saavuttua tajuan, että se aamuinen itkupotku-nouseminen on kaiken sen arvoista. Voin hengähtää kun ovat sulkeutuu mun seläntakana ja voin tehdä työtä jolla on merkitystä ja arvoa.

Oon 21-vuotias ja oon tehnyt hommia varhaiskasvatustyössä jo viisi vuotta - niin harjoitteluiden mutta virallisen työelämänkin parissa. Se on pitkä aika mun ikäiselle. Oon nähnyt satoja ja satoja erilaisia lapsia, lukuisia perheitä ja valtavasti työkavereita. Oon oppinut ihan kaikilta osapuolilta elämästä, työstä ja itsestäni ja oon itse antanut monille jotain. Mä en voisi koskaan tehdä työtä, jota teen sen kahdeksan tuntia päivässä ja sen jälkeen koen, että kukaan ei ole saanut mitään muuta kuin työnantaja rahaa kassaan ja itse merkinnän työpäivän suorittamisesta. Haluan tehdä tätä työtä koska se merkitsee ja antaa enemmän kuin vie. 

Se kun alle vuoden ikäinen lapsi alkaa luottamaan suhun, oot se seuraava syli aamulla äidin jälkeen ja se kun ensimmäisenä hapuillaan sun luo kun herätään päiväunilta. Se on jotain elämisen arvoista. Mä elän näitä asioita varten koska mä en ole kokenut vielä niitä muka maailman kauneimpia ja arvokkaimpia hetkiä kuten äidiksi tulemista. Mä voin kokea arvokkuutta ja kauneimpia hetkiä päivittäin olematta äiti. Joku päivä kun musta ehkä se äiti tulee niin oon ainakin oppinut asioista mielettömän määrän, oppinut jaksamisen jalon taidon ja arvostaa niitä pieniä asioita elämässä. Tämä työ ei ole mulle vaan siis työ vaan koko elämä, joka opettaa mua elämää  varten ja joskus toivon, että kun parikymmentä vuotta olen tätä tehnyt niin tunnen yhä näin.

Elän itseäni varten. Sen takia teen tätä työtä. 

KIRVESSYDÄN ON JA PYSYY

Tiedättekö sen olotilan kun aamulla herää aikasin ja tajuaa, että ei tarvikkaan lähteä mihinkään pakotetusti ja silti on aikaa koko päivän tehdä asioita - joita ei edes pakko ole tehdä? Ai että! Sitä kutsutaan sunnuntaiksi. Mä eilen sanoin illalla kun lupauduin lähtemään äidin kaveriksi katsomaan Tapparan peliä, että tänään en liikauta eväänikään ovesta pihalle enkä vastaa puheluihin ja kuitenkin itse olin jo yhdeksän aikoihin soittelemassa kyytiseuralaista kaupoille. Kai sitä silloin on energiaa kun ei mitään tarvitse tehdä mutta sitten kun on arki ja velvoitteet niin pelkkä pyykkikoneen tyhjennys tuntuu ylivoimaiselta telkkarin tuijottamisen rinnalla.

Hillitsin itseni kiitettävästi kaupoilla ja ostin vaan ne jutut mitä olikin tarkoitus. Muutaman sisustusjutun, pesuaineita, leivontaan vuokia ja tarpeellisen hiusvärin sekä valokynän. Oon taputukset ansainnut kun katselee viimeisiä viikkoja miten sitä rahaa on palanut ja ei ehkä niihin ihan edullisiinkaan juttuihin. Vielä olisi yksi shoppailutavoite tälle illalle kun tilaan Stokmannin sivuilta vähän juttuja mitä olen himoinnut hyvän tovin ja nyt näyttää hintakin niissä paremmalta.

Ajattelin itseni vuoksi nyt sulkea läppärin tämän postauksen jälkeen edes hetkeksi, iskeä tortillat tulille ja käynnistellä leffailtaa kun ostin tätä vartenkin kaksi elokuvaa joihin katse tarttui harvinaisen tiukasti kaupassa. Mä harvemmin nykyään kun ostelen leffoja kun oon niin tylsistyneesti alkanut katsoon vaan koneelta. Pitää tässäkin asiassa ryhdistäytyä. On siinä ihan erilaista fiilistä ostaa leffa kun katsoo se koneen kautta. Se on vaan se juttu ihan siinä missä jääkiekkokin näyttää paremmalta hallissa kun telkkarista. Jos vuodesta 1995 asti on käynyt Tapparan peleissä hallissa niin minkähän takia oon nyt pitänyt pitkän tauon siinäkin. Eilinen peli muistutti siitä, että jos Tappara kerran on sydämeen kirveellä isketty niin kyllä se sielä on ja pysyy. Eilisen jännityksen ja adrenaliinin takia on pakko mennä torstainakin peliin. Ah, viikonloput ja jääkiekko on vaan paras yhdistelmä pitkänkin tauon jälkeen. 

LEMMIKIN KUOLEMA

Jokainen ihminen joka joskus on omistanut lemmikkieläimen ja saanut luotua siihen täydellisen kiintymissuhteen - tietää mitä tämä tuleva postaus käytännössä tulee tarkoittamaan kaikessa karuudessaan ja aitoudessaan. Haluan kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen kuoleman välisen kuilun.

Eläinrakkaat ihmiset tietävät, että lemmikin poismeno on yksi hirveimpiä ja raastavimpia tunteita mitä voi tuntea eikä se ole yhtään sen vähäisempi tunnetila kuin mikään muukaan menettämiseen liittyvä tunne. Yleisesti pidetään yllä sitä ajatusta, että ihmisen kuolema on aina paljon hirveempi asia kuin eläimen eikä ole oikeutettua surra autokolarissa kuollutta koiraa enemmän kuin ihmistä. Siitä tietää olevansa osa ihmiskuntaa. Ihmiset ovat tehneet itsestään muka niin korvaamattoman lajin, että kaikki muut siinä rinnalla ei ole mitään. Ihmiset on ehkä eniten kehittyneimpiä, älykkäitä ja taidollisesti huippuhyviä mutta välillä tuntuu, että me käyttäydytään kuin pahimmat petoeläimet viidakossa ja niinhän me käyttäydytään. Meillä ei ole oikeutta määritellä mikä suru on oikea ja mitä voi väheksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toisen tuntema suru lemmikin menettämisestä on pienempi kuin toisen ihmisen tuntema suru äidin menettämisestä. 

Tämä on tunteita ja varmasti raivoa herättävä mielipide asiasta mutta mä olen käytänössä sitä mieltä, että mä en paheksu jos joku tuntee enemmän surua ja kaipausta lemmikkiä kohtaan kuin menetettyä sukulaista. Mulla eikä kenelläkkään ole oikeutta alkaa vähättelemään toisten tunteita eikä meillä ole mitään käsityskään siitä mitä toinen voi tuntea. Jokainen ihminen tietää tämän ainakin alitajunnassaan. Unohtakaa hetkeksi normit, päähämme istutetut ajatukset ja se mikä on moraalisesti muka oikeaa. Se on vapauttava fiilis kun ei välitä muiden mielipiteistä.

Se mikä mua inspiroi tähän aiheeseen on se, että reilu viikko taaksepäin sain tietää että hyvin rakas isovanhempiemme koira on jouduttu lopettamaan parin vuoden terveystaisteluiden jälkeen. Se tunnelataus mikä musta lähti siinä vaiheessa ulos oli valtava. Mä olin saanut olla osa kyseisen koiran elämää 14 vuotta ja sain kunnian tuntea yhden kilteimmistä koirista koskaan. Tuttuun tapaanhan reagoin tietoon itkien ja lamaantuen - aivan kuten oisin reagoinut ihmisen kuolemaan. Mä en vähättele eläimen tai ihmisen kuolemaa jos kiintymys on verrattavissa toisiinsa. Tarkoitan tällä sitä, että koira on ihmiselle nykymaailmassa erittäin lojaali, rakas ja tärkeä osa elämää. Lojaalimpi, rakkaampi ja tärkeämpi kuin moni ihminen. Tämän vuoksi koen mahdotonta surua Peppiinan kuolemasta mutta myös siitä, että mitä mun isovanhemmat ja erityisesti pappani tuntee. Peppiina ei ollut vain lemmikki papalle vaan  valtava osa koko elämää. Jos pappa oli työmatkalla niin Peppiina oli apaattisin ja surullisin näky ikinä ja jos Peppiina oli jossain muualla niin ei pappa tiennyt mitä nyt tehdä. Tässä erittäin hyvä on esimerkki siitä, että mikään tai kukaan ei voi koskaan vähätellä toisen tuntemaa surua tai tunnesidettä missään muodossa. Oli se sitten ihmiseen tai eläimeen koettua.

Lemmikki on rakas oli se sitten marsu, hevonen, kultakala, panda tai koira. En mä ehkä nyt lähtisi vertailemaan käärmeen tai hämähäkin kuolemaa ihmisen kuolemaan tai samanlaista menettämisen tunnetta mutta en mä voi myöskään tuomita jos joku niin tuntisi. Kellään ei ole siihen oikeutta vaikka hölmöltä se tuntuisi. Tunteet on yksilöllisiä ja niitä ei voi väheksyä eikä arvostella. Omat mielipiteet ja ajatukset on hyvä pitää ominaan jos ei omista taitoa asettua toisen tilanteeseen.

En tiedä henkilökohtaisesti itse miten koskaan tulisin pääsemään koiran menettämisestä yli. Mietin päivittäin miten mun pappani jaksaa ja pelkkä ajatus papan pahasta olosta saa mut surulliseksi. Tiedän miten rakas ja korvaamaton haukku tämä oli hänelle. Yhtä paha isku tämä on hänelle kuin Napsun menettäminen mulle toissakesänä. Mä suren edelleen Napsun kuolemaa jokapäiväisesti. Mä elin hänen kanssaan 8 vuotta  ja se on pitkä aika. Jokapäivä nukuttiin samassa huoneessa ja joka päivä näin. Pakostihan siinä kehkeytyy kiintymyssuhde jos on edes pientä taipumusta kiintyä eläimiin. Lemmikin kanssa kun viettää enemmän aikaa kuin monen ihmisen. Se on vaan fakta ja se fakta on unohtunut monelta ihmiseltä, jotka tuomitsevat toisen tuntemaa surua lemmikin kuolemasta. 

Ihmiset valitettavasti määrittelevät miten jokaisen pitäisi toimia, ajatella ja tehdä. Auta armias jos joku sattuu suremaan kuolevaa eläintä enemmän kuin ihmistä. Mikä oikeus jollain on sanoa, että se on vähempi arvoisempi asia tai muka epänormaalia? Eläimiä mekin ollaan vaikka todella kehittyneitä semmosia. Me ollaan kehitytty tunnemaailmalta sille tasolle, että voidaan kokea samankaltaista kiintymystä ja rakkautta eläintä ja asioita kohtaan mitä ihminen voi tuntea toista ihmistä kohtaan. Se on biologiaa. Leijona rakastaa leijonaa, ihminen ihmistä. Leijona ei ole niin kehittynyt kuin me ja siksi hän ei välttämättä nyt lähde rakastamaan gasellia vaan haluaa syödä sen mutta poikkeuksia löytyy kaikessa. Petoeläin voi kiintyä ihmiseen ja ihminen petoeläimeen. Sano normit tai tutkijat mitä tahansa.

Rakastakaa ja surkaa niitä lemmikkejä niin paljon kuin vain osaatte. Normeille niiaavat ihmiset voi ihan rauhassa nettipalstoilla vääntää näistä asioista ja leimata eläinrakkaat nössöiksi. Meillä ainakin on enemmän pokkaa olla sitä mieltä mitä itse ollaan. Normit on ihmisten luomia ja sen takia ihmiset voi myös muuttaa niitä. Rakastaa eläimiä yhtä paljon kuin ihmisiä. Lemmikiltä saatu rakkaus sentään on puhdasta ja aitoa toisin kuin monelta ihmiseltä. Se rakkaus on paljon arvokkaampaa.

Mitä itse ajattelet aiheesta?

KAKSI VIIKKOA ITSENÄINEN

Huh ja hei. Mä aina odotan, että tulis illat ja voisin teille jotain kirjoitella mun valtavien kuvamäärien kera mutta jostain syystä mua ei huvita. Kyse ei ole siitä, että en pidä tästä touhusta vaan yksinkertasesti siitä ettei mulla ole omaa aikaa kovinkaan paljon arkena. Mä herään ennen kuutta ja painan duunia jopa sinne viiteen (tällä viikolla semmosia 12 tunnin työpäiviä..) ja sitten kun kotiudun kotiin niin kello on jo kuus tai tämän viikon tapaan yli yhdeksän. Ei riitä vaan se, että kotiutuu vaan pitää tehdä seuraavan päivän ruuat töihin, käydä suihkussa, siivota ja purata lisää muuttokamoja paikoilleen. Mä oon ollut tälläkin viikolla nukkumassa jo reilusti ennen yhtätoista illalla ja se on todella harvinaista mun elämässä. Itsenäisyys todella on aika kankeeta nyt aluks kun joutuu pyörittää yksin kokonaista taloutta. Musta on silti aika ihanaa tää touhuuminen ja väsymys mutta koska siihen joutuu lisää työelämän niin kyllä se ihmisestä vie energiat.

Ajattelin kuitenkin vähän teitä valaista tästä tilanteesta ja vaikka tähän väliin kertoa tästä päivästä kun en oo taas hetkeen tehnyt "mitä olen tehnyt tänään" - postauksia ja vaikka mitään en tänään olekkaan pahemmin tehnyt niin olen silti tehnyt yllättävän paljon. Töihin lähdin epäonnistuneen aamun jälkeen ja sielä painoin tyypilliset kahdeksan tuntia, kotiin päästyä aloin tekemään pataruokaa sekä samalla tekemään muffinseja koska leipomiskärpänen iski muhun alkuviikosta kun leipasin mutakakunkin niin olihan se pakko tänäänkin leipoa kun perjantai sentään. Mä en ole syönyt niistä vaan yhtäkään koska mun ei tee yhtään mieli mutta oli ne ainakin kiva tehdä ja koristella mun alkeellisella "ei ole pursotinta purattu laatikoista niin pursottelen pakastepussilla" ajatuksella ja aika söpöjä lörtsyjä sain aikaseksi. Töitä, siivousta, ruuanlaittoa, uuden tv-tason täyttämistä ja tavaroiden järjestelyä sekä puolen tunnin kasvohoitoja tehneenä on hyvä sanoa, että ihanaa kun huomenna saa nukkua pitkään ilman herätyskelloon heräämistä ja katsoo elokuvia muutenkin kun silmät ristissä.

Mitäs pidätte mun uudesta tv-tasosta?

Taas tosi "siistitty" toi tv-taso kuva. Koska oon lopettanut lavastamisen?

OLO KUIN MILJONÄÄRILLÄ

Ei löydy tällä hetkellä tarpeeksi kuvaavia adjektiiveja onnellisuudesta mitä mussa on. Mä en ole ikinä ollut näin onnellinen mitä mä oon ollut viimeisen viikon jos katsotaan onnellisuutta pysyvänä tunnetilana. Pitkästä aikaa vuosiin musta tuntuu, että voin hengittää omilla keuhkoilla ja ajatella omilla aivoilla eikä mun tarvitse miettiä mitä voin tehdä ja mitä sanoa. Mun oma koti on tehnyt tän kaiken mahdolliseks ja kuinka pinnalliselta se voikaan tuntua ulkopuolisista niin tää oli ihan oikeesti kohtaloa, että muutin näin pian ja näin hyvälle paikalle koska mä en olisi mitenkään jaksanut noita kahta kuukautta jotka olisi ollut edessä toisen ostoslistalla olevan asunnon kanssa. Mä asun mulle maailman kauneimmassa  51 neliöisessä pikkukodissa ja joka päivä täällä alkaa näyttämään hetki hetkeltä enemmän kodilta. Voisin heittäytyy tohon lattialle ja huutaa oikeesti pelkästä onnesta koska mua ei edes ahdista se, että nyt on sunnuntai tai se, että mulla meni tänään yli tuhat euroa ostoksiin. Mikään raha ei nyt merkitse mulle yhtään mitään kun voin tuntee tätä fiilistä pitkästä aikaa.

Mä oon kiitollinen myös mun äidistä taas. Se tuli ja pelasti mut aamupäivällä kun lähdettiin ostamaan mulle telkkaria Gigantista ja samalla Prismassa käytiin hakemassa taas kärryllinen tavaraa mulle kuten imuri ja voi venäjä oon onnellinen siitäkin ettei tarvitse käyttää rakentamiseen tarkoitettu tehoimuria, joka huutaa semmosella voluumilla, että alakerran mummolta lähtee tukka irti. Imurista jos tulee näin iloseksi niin miettikää sitä tunnetta kun mulla vihdoin on iso telkkari olkkarissa vaikka ei tosin vielä edes sitä aika oleellista tv-tasoa. 50 tuumanen telkkari oli kun luotu tähän tilaan ja Gigantissa myyjä ohjeistikin, että tämä on just sopivan kokoinen kun kerroin olohuoneen mitat. Tuo kuvanlaatu ja ääni on jotain niin erilaista mitä toi mun 20 tuumanen minitelkkari antaa. Nyt vois jopa alkaa tuijottamaan telkkaria muutenkin kun vaan elokuvien takia. Tolla pärjää vielä jonkun aikaa ilman kotiteatteriakin. Helpotus sekin!

Telkkari ostettu, imuri ostettu, jääkaappi täynnä niin paljon ruokaa, että sillä ruokkis suurperheen viikon ajan ja kaikki pienet mutta erityisen suuret asiat tekee musta niin tyytyväisen ja helpottuneen. Kotiasiat tekee mut sisäisesti räjähteleen onnesta mutta miettikää tähän lisäksi se tieto, että mä lähden viemään äitiä etelään joko toukokuun viimeinen tai kesäkuun ensimmäinen viikko kun mulla on hyvin kesälomakin silloin. Seuraavana nyt kuitenkin haen ruuat uunista ja istun tähän selailemaan tarkemmin mihin sitä voisikaan lähteä nauttimaan lämmöstä. Kreikka huutaa jo nimeä.. ♥

Ps. Pahoittelen pimeitä kuvia. Vielä ei ole kattolamppuja!

PYSÄHTYMINEN

Tänään pysähdyin kunnolla kaikesta hektisyydestä koska lähdimme mökille viettämään isomummuni 90-vuotis synttärijuhlia. Lähdettiin jo ajoissa kahdeksan maissa kohti maaseutua vaikka juhlat varsinaisesti alkoivatkin vasta yhdeltä mutta paljon oli tekemistä vielä ennenkin sitä.

Juhlien järjestelyn tiimellyksessä pääsin myös irtaantuun hetkeksi ja lähdin kävelemään rantaan pitkin rantatietä ja kirjaimellisesti saamaan kylmiäväreitä fiilistellessä kaikkia tuttuja mökkejä, metsäpolkuja ja sitä, että miten erilaiselta meidän mökkiseutu näyttää keväällä kun ei ole vihreetä ja mopot ei pärrää. Rantaan kun on matkaa vajaa kilometri niin siihen matkaan sisältyy aivan valtavasti muistoja lapsuudesta. Koko rantatie on niin moneen kertaan läpi pyörällä poljettu, kävelty ja mopolla ajettu, että sen osaisi jo silmätkin kiinni mennä. Siihen matkaan mahtuu paljon sellaisia mökkinaapureita, jotka on tehnyt mun lapsuudesta merkityksellisen ja nyt ne mökit ammotti tyhjyyttään. Jotkut ei koskaan enää palaa mökille, jotkut sitten taas kesällä. Jokainen niistä kuitenkin on aina pysynyt samana ja jokainen niistä on meidän suvulle kuin sukua. Suomalainen maaseutukulttuuri on vertaistansa vailla.

Eniten tässä päivässä on ollut iloa mutta myös haikeutta on päässyt taas kokemaan ihan tarpeeksi. Fiilistellessä oli pakko myös taas kerran todeta itselle, että on kasvanut aikuiseksi. Me kylän lapset ollaan nykyään jo aikuisia lähes kaikki ja seuraavat kylän hurjat on joko saapumassa maailmaan vasta tai ovat vielä kasvamassa tietämättömänä siitä miten mahtava paikka meidän kylä on lapselle. Mä oon kiitollinen mun lapsuudesta vain ja ainoostaan sen takia, että mulla oli mahdollisuus kasvaa mökillä niin vapaasti kuin halusin vaikka kaupungista olen kotoisin. Mä oon saanut kokea kummankin version lapsuudesta.

Vaikka kuinka tykkään olla itsenäinen aikuinen niin antaisin tällä hetkellä mitä vain, että saisin edes päivän olla taas se 10-vuotias, joka veteli kaatosateessa hevoskärryissä isoo hiekkatietä pitkin peläten, että koska kaahaava rehurekka tulee vastaan, polkea rantatien viimeisen ison mäen täysiä alas pyörällä suoraan järveen, härnätä lähimpiä mökkinaapureita ja saada vesiletkusta kylmää vettä niskaan kurituksena tai mennä ison laiturin alla piilosta pikkuserkkujen kanssa. Mökille oli lapsena parasta mennä mutta nyt se tuntuu paikalta joka näyttää elämän karun puolen ja sen, että miten paljon oikeesti ihminen menettää aikuistuessa. Ei tää ookkaan niin siistiä ja silti tätä jokainen lapsi odottaa. Olisin riehunut lapsena astetta enemmän jos oisin tiennyt mitä tuleman pitää.

Mä oon kokenut sen kaiken mistä jokainen lapsi unelmoi. Ainakin mulla on ne muistot.

MAALAUSPROJEKTIA

Kipeytyneet jalkapohjat, tavarat siellä täällä sekasin, kylppäri pommin jäljiltä, maalausvälineitä jokaisessa paikassa, syömättömyyttä, pahasti rohtunut ylähuuli, maalista johtuva päänsärky ja sänkyfiilistelyä. Siitä on tehty mun kaksi viimeistä päivää. Taidan perua sanani muuton rankkuudesta koska tämä maalaaminen on jotain hirveintä puuhaa koskaan. Eilen maalasin isän kanssa puolet päivästä ja tänään olen yksin maalannut kaksitoista tuntia. On ainakin nyt maalattu makuuhuone ja olohuone valkoiseksi ja noin saavat pysyä jonkun aikaa koska en todellakaan jaksa tähän hätään alkaa sävytemaaleilla alkaa maalaan. Mustaa ja tummanlilaa seinää kun ei oo kovin helppo maalata. Kylpyhuoneen kalusteet maalasin valkoiseksi ja keittiön jotain kaapistoja paremmin. Huh, väsyneempi ei taas voi olla.

Täällä on kokoajan niin kamala kaaos, että mua ahdistaa valtavasti. Keittiö on räjähtänyt, kylpyhuone on räjähtänyt, makkari on räjähtänyt ja kaikki on räjähtänyt. Häiritsee valtavasti kun tavarat on siellä missä niiden ei pitäisi olla ja kun huonekaluja puuttuu niin en saa mihinkään laitettua tavaroita ja ne vaan pyörii laatikoissa pitkin olohuonetta tai vaatehuonetta. Miten hermostuttavaa osaakaan olla! Pääasia, että tänään tuli mun jenkkisänky ja otan nyt ilon irti tästä ja leiriydyin tähän läppärin ja iltapalan kanssa. Pitäisi tässä samalla nyt vähän tilailla jotain kotijuttuja netistä kun oon niin väsynyt juoksemaan kaupoissa niin pitää turvautua tähän etäshoppailuun. Onhan tämä paljon helpompaakin ja paremmat tarjoukset saa netistä!

On kyllä kieltämättä aika kamalaa kun on pakottava tarve saada kodista valmis heti mutta eihän se mitenkään onnistu nyt. Eiköhän tässä itsekkin ala sen kohta tajuumaan kun näkee, että ei oo kiire mihinkään. Seuraavana tärkeimpinä ostoksina on kattolamput, lisää verhoja, matot, yöpöydät, tv-taso ja olkkariin iso telkkari. Ehkä sen jälkeen pärjään hetken aikaa ilman pakko-ostaa-se-tämä-ja-tuo ajatusta tai sitten en. Se jää nähtäväksi.

PS. Saatte kyllä niin todellista kuvaa mun asunnosta noista kuvista. Kaaosta.