HISTORIALLINEN HETKI

Yli yhdeksän kuukauttahan siinä meni, että sain ensimmäisen kattolampun paikoilleen. Yksi ruuvi vielä on laittamatta mutta se ei ole homma eikä mikään. Sen jälkeen valaisin näyttää tasapainossa olevalta. Iso työ oli löytää sopiva valaisin ja kun se löytyi niin kyllä hymyilytti. Sain eteiseen valon eikä tarvitse enää kylppärin ovea pitää auki, että näkee eteensä. Plafondi Luxor on siis kyseessä ja sen hankin Kodinykkösestä. Samaa sarjaa näyttää olevan 10 senttiä suurempikin valaisin myynnissä. Näköjään tuo omani on loppuunmyyty koska en löydä sen linkkiä heidän sivuiltaan mutta tätä sarjaa se kuitenkin on.

On olemassa sellaisia naisia, jotka vaihtelevat valaisimia puolen vuoden välein tai vuodenaikojen mukaan kun itse etsin sitä oikeaa kuin viimeistä päivää enkä kelpuuta lähes mitään. Kadehdin heidän rahapussiaan ja päätöksentekokykyään koska kumpikin asia helpottaisi huomattavasti materialistin elämää. Onneksi kuitenkin eteisessä vihdoin on nyt valoa tarjolla mieluisessa muodossa, jotta on helpompi lähteä maalaamaan ja sisustamaan kun näkee seinät kunnolla.

Onko kukaan muuten koskaan sanonut miten vaikeeta on valokuvata lamppuja loistossaan? Apua.

Miltäs näyttää?

AIKAA JAKSAMISELLE

Mites tässä nyt näin kävikään? Parin viikon blogitauko ja edelleen pää tuntuu tyhjältä. Viimeisen parin viikon aikana on ollut kaikki muu mielessä paitsi kirjoittaminen koska töihin paluu ja kivut olikin aika kammottava yhdistelmä ja sen vuoksi tässä on mennyt nyt joku aika, että on saanut päivistä muutakin irti kuin työpäivästä selviytymistä ja koko illan nukkumista lääkehuuruissa. Arki alkaa nyt pienesti jo helpottumaan ja on mukavaa kun saa jo iloa siivousillasta ja sipsipussista sekä uudesta sisustuslehdestä. Pimeessä kellarissa on käyty henkisesti jaksamisen kanssa kun on kaikki tuntunut ylitsepääsemättömältä kun pelkkien vaatteiden pukeminen on aamuisin yhtä tuskaa ja yöt pelkkää epätoivoista olemista. Kivut on laskenut kuitenkin 1590 prosentista jo puolet, joten elämä alkaa voittamaan toivottavasti kevääseen mennessä. Selän kuntouttaminen ei todellakaan ole mikään pieni projekti, varsinkaan kun tekee työtä jokapäiväisesti jossa selkä on alkujaankin hajonnut. Tästä oppineena aion ottaa pirtsakkaamman asenteen kaikkea kohtaan ja kun taas joku päivä legginsit ja sukat menee jalkaan nopeemmin kuin viidessä minuutissa niin lupaan olla valittamatta mistään hepposesta kurkkukivusta kuin se olisi jotenkin maailman hirveintä. Oon oppinut laittamaan kivutkin tärkeysjärjestykseen tässä kolmen kuukauden aikana, joten kai tässä hitunen elämäniloa  vielä löytyy kun näkee hirveydessäkin jotain kasvattavaa.

Eilen alkuillasta pojatkin saapui lomille intistä ekaa kertaa ja vieteltiin iltaa äidin luona syöden hyvää ruokaa ja tänään oon lähes kivuttomana (järkyttävällä kipulääkevoimalla) siivonnut kaikki joulujutut viimeisimpiä lyhtyjä myöten pois. Sillälailla viimenen pari viikkoakin on mennyt. Ei mitään merkittäviä tapahtumia, ei merkittäviä ajatuksia eikä varsinkaan merkittävää kuvamateriaalia kameran muistikortilla. Onneksi vuosi on vasta alussa, joten vaikka vielä vähän kompuroin alkumetreillä jaksamisen vuoksi niin kyllä se tästä vielä nousuks jossain vaiheessa muuttuu ja koska tässä muutenkin on asioita käsiteltävänä ja arki on taaperon askelissa tapahtuvaa kuntoutumista niin en aio ottaa paineita minkään ylimääräisen suhteen. Lepoa ja työtä sekä välillä tällaista luksusta kuten blogin kirjoittamista. Nousukiito voi kun voikin alkaa jo huomenna tai sitten parin viikon päästä. Sen näkee sitten!

OODI PIENILLE ASIOILLE

Päivä ennen töihin paluuta on mulle aina se kaikista parhain päivä ja en pysty käsittämään miksi. Sunnuntait on normaaliarkena lähes aina mun lempipäiviä ja nyt tässä joululoman tapauksessa on tämä päivä ollut ihana vaikka mitään syytä ei ihanuudelle ole ollut, varsinkaan kun kaikki suunnitelmat kaverin näkemisestä kariutui tuskaisen yön takia. Oon silti tänään iloinnut pienistä asioista tämän läsnäolevan kivunkin ympärillä ja osaan nauttia pienen pienistä asioista kuten siitä, että pakkasesta löytyy vielä yksi kasvissekoitus vaikka ei tiennyt enää jäljellä olevan yhtäkään ja kun avaa ikkunan tuulettaakseen niin 15 asteen pakkanen tuntuu iholla niin hyvältä, että on pakko sulkea makuuhuoneen ovi ettei marsut palellu kun fiilistelen pakkasilmasta ikkunan edessä. Kaakao vaahtokarkeillakaan ei oo yhtään hullumpi asia iloita tai se, että pääsee jo vähän paremmin nousemaan sängystä aamuisin eikä kipu lamauta heti. Kaikella on tapana järjestyä!

Olisi ollut ihana viettää kaunis pakkaspäivä ulkona mutta onneksi huomenna pääsee töihin niin jokapäiväinen ulkoilu alkaa palautumaan normaaliin eikä ainut ulkoilu ole roskien vienti tai autoon hyppääminen. Lomailu on parasta elämässä mutta jos sitä on liikaa niin unohtaa sen arvon. On ihan kiva  siis palata töihin huomenna ja unohtaa myöhäiset herätykset ja neljä kertaa suihkussa käynnin päivän aikana. Kesäloma kun kuitenkin häämöttää tuolla jossain ja ajatuksissa pyöriikin jo viime postauksen inspiroimana se, että voisin lähteä johonkin päin maailmaa jos vaan kesäloma osuu hyvään kohtaan tänä vuonna. Säästötilinkin tajusin tuossa pari päivää sitten niin oli aika lottovoittoinen olo kun tajusi, että sinne menee huomaamatta tietty summa rahaa joka kuukausi eli voisin sanoa, että matkakassaa on jo tässä yhdeksän kuukauden aikana kertynyt kiitettävästi. Tämän vuoden aikana yritän tehokkaasti ja päivittäin vähentää turhia järkiajatuksia leviävistä jääkaapeista tai palaneesta televisiosta ja käyttää niihin säästetyt rahat johonkin mitä on kaivannut eli uusien kokemuksien saamiseen.

Pienet asiat... ♥

MATKUSTELEVAT IHMISET

Viimeisiä lomapäiviä vietellään ja ei sitä tietenkään todeksi tahdo uskoa. Otin hieman rennomman otteen heti vuoden alkuun ja olen päivät pitkät tuijotellut Sykettä ja Orphan Blackin toista kautta. Riisuin joulukuusenkin lähes parin kuukauden läsnäolon jälkeen, otin isompia joulukoristeita pois ja yksinkertaisesti olen vaan levolla koittanut nauttia lomapäivistä koska edessä on uusi työvuosi ja uudet haasteet eikä rentoutuminen ole pahitteeksi kun hieman jo uskaltaa kurkkia tulevan koitoksia. Onneksi joka vuosi on tässä viime vuosien aikana alkanut jännissä tunnelmissa, joten kun ekat viikot seilailee läpi onnistuneesti niin voi huokaista helpotuksesta.

Vuoden vaihtuminen altisti omat silmät myös lukuisille vuosikoosteille blogien kautta. Kun näki millaisia vuosia ihmisillä on ollut ja mitä mahtavimpia kokemuksia koettuna niin kyllä sitä oma elämä alkaa näyttään aika puuduttavalta. Työviikkoja toisen perään ja viikon kohokohta on perjantai. Vaikka oon ollut kuinka pitkään sellainen ihminen, että en ole kadehtinut ihmisiä, jotka matkustelevat niin on kyllä nyt viimeisien viikkojen aikana kuitenkin pettymyksen poikainen ilmestynyt mun ajatuksiin. Oon koittanut yksin miettiä ja myös muiden kanssa että mikä siinä on, että itse ei pääse yhtälailla näkemään maailmaa ja oon vaan tullut aina siihen lopputulokseen, että se on yksin elävänä ja työssäkäyvänä haasteellista. Silloin kun on rahaa, ei ole aikaa ja kun on aikaa, ei ole rahaa. Toisaalta mulla ei ole kavereita, jotka pystyisivät lähtemään Tallinnaa kauemmaksi taloudellisten syiden vuoksi ja on ne, jotka taloudellisesti pystyvät mutta ovat töissä kiinni. Kysymys kuuluu siis, että miten nuoret aikuiset pystyvät matkustelemaan? Onko eri ammateissa eri määrä vuosilomapäiviä vai onko ne matkustelevat niitä työttömiä, opiskelijoita tai muuten vaan hyvät kortit saaneita, jotka taloudellisesti ja ajallisesti nauttivat elämästä paremmin kuin työssäkäyvät? Totta puhuakseni en tiedä työssäkäyviä ihmisiä, jotka matkustelee mutta sitäkin enemmän työttömiä tai opiskelijoita. Onko se vain mun kokemus vai onko se asia muidenkin silmin niin?