Tässä iässä kuuluisi murehtia aivan kaikesta muusta kuin siitä, että mahdollisesti ei elä kovinkaan pitkään. Se on viimeisin asia mitä kenenkään pitäisi miettiä. Se on kuitenkin asia mitä mä joudun käsittelemään koska se on mun nykyelämää. Mä sain kuolemantuomion helmikuun alussa. Mä oon mukamas kuolemansairas eli mä en voi koskaan parantua tästä syövästä ja elinajan odote ei ole pitkä. Lääkäri heitti arvioksi kuukausista vuoteen. Aika ja hoidot on kuitenkin muuttanut mun kuntoa ja koska kuntouduin kuin ihmeen kaupalla todella huonosta jamasta nykytilanteeseen niin lääkäritkään ei osaa enää kuin ihmetellä. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että mulle on sanottu mun kuolevan pian. Se ei poistu mun muistoista tai ajatuksista ikinä. Koita siinä sitten elää elämääsi normaalisti. Unelmoida tulevaisuudesta.
Helmimaaliskuussa kun olin sairaalassa täysin osastopotilaana ja sängystä en noussut kuin kävelylaitteen avulla siksi aikaa, että hoitaja petasi sängyn (parhaimpina päivinä). Niinä päivinä multa kyseltiin monesti, että haluanko mä jutella psykiatrin kanssa koska se olisi heidän mielestään tärkeetä ja he kokivat sen tarpeelliseksi. Rauhottavia söin kyllä silloinkin mutta ahdistus oli aivan kammottavaa mitä silloin koin jo pelkästään sen takia, että en pystynyt liikkumaan kuin terveenä ja kun sidottuna oot sänkyyn niin ajatukset tuntuu entistä pahemmilta. Päätin sitten lopulta, että psykiatri voisi tulla kun en mä siinä mitään menettäisi. Menetin kuitenkin.
Psykiatri oli mukava ja kaikinpuolin varmasti ammattitaitoinen. Hän ehkä kuvitteli mun olevan jotenkin valmiina hänen sanoilleen koska annoin itsestäni verbaalisesti aika vahvan kuvan kun näin jälkeenpäin mietin. Puhuin vaarin itsemurhasta, työasioista ja kaikesta koskien elämää. Hän kehui ja sanoi mun olevan kypsä ja että katson elämää harvinaisen hienosta perspektiivistä. Hän kuitenkin sai musta osia hajalle kun jutut siirtyi mun ennusteeseen. Kysymykset "miltä sellaisen kuuleminen tuntuu?" tai "onko se usein mielessä?" ei tuntuneet pahoilta mutta kun hän alkoi kertomaan "aikaisemmista tapauksista" ja siitä mistä he ovat ympäripyöreesti puhuneet ja miten muut ihmiset ovat käsitelleet sellaista uutista. Ne jutut pyörii edelleen mun mielessä koska hän kohdisti kysyvästi ja haastavasti muakin miettimään mielessäni esimerkiksi hautajaisia. Mitä haluaisin niissä olevan, miten mut olisi puettu arkkuun ja ketä siellä olisi kutsuttuna. Okei, jollakin tuollainen ehkä auttaisi surutyössä mutta mulle se oli vaan aivan liikaa. Tilanteen jälkeen romahdin ihan täysin ja tuntu, että irtaannuin ihan omasta kehostani. Siinä se ihminen nyt puhui kun mä oikeesti kuolisin. Kaikki noi asiat vaan vahvisti sitä että mä jumalauta tulen kuolemaan. Todellisuudessa kukaan ei tiedä tulenko mä kuolemaan neljän kuukauden vai seitsemän vuoden päästä. Ei sitä tiedetä vielä ja mun pitäisi se iskostaa päähäni. Enää se ei vaan ole mahdollista.
Mun syöpä on niin harvinainen, että siitä ei googlettamalla löydä yhtäkään suomenkielistä hakutulosta. En tiedä minkälainen mun syöpä on kuin sen verran, että se on 0,2 prosentin luokkaa syövistä ja ennusteet kaikinpuolin huonoja. Syöpä voi olla monimuotoinen kuten kaikissa tapauksissa. Mulla on kuitenkin sen verta monimuotoinen, että Helsingissä sitä lääkärit tutkii tälläkin hetkellä Taysin rinnalla ja he ovat vähän kiikunkaakun, että onko kyseessä sittenkin joku muu harvinainen syöpä kun selkeitä tuloksia ei saada. Yhtä epätietoisuutta siis kaikki. Epätietoisuus ei ainakaan helpota tämän asian käsittelyä ja monesti olen sanonutkin läheisille, että mieluusti haluisin sairastaa edes syöpää joka olisi tunnettu ja sitä osattaisiin hoitaa. Mä joudun vaan kestämään hoitokokeilut ja katsomaan, että alkaako myrkyt ja sädehoito vaikuttamaan. Kukaan ei tiedä koska tätä ei ole koskaan Suomessa hoidettu. Suomen parhaat syöpälääkäritkin ihmeissään ja pyörittelee kysymyksiä päässään. Yhtä kysymysmerkkiä kaikki tuntuu olevan edelleen.
Kun mulle iskettiin käteen eläkepaperit ja tajusin, että töihin en enää koska ehkä palaa. Se oli ehkä kovempi isku alussa kuin se, että mä saatan kuolla nuorena. Onneksi se kuulemma voidaan vetää takaisin jos mä kykenen taas työskentelemään joku päivä. Mun työ on ja oli mulle aivan koko elämä ja tärkee kaikinpuolin. Ikävöin päivittäin töihin lähtöä, työkavereita ja lapsia. Toivon selviytymiseni rinnalla myös kovasti, että joskus pääsen töihin palaamaan. Onneksi kuitenkin mä voin vierailla töissä aina ja mua siellä kovasti odotellaankin. Ihanat tekstiviestit pomolta ja lasten tekemät askartelut postimiehen tuomina vaan kantaa paremmin mua eteenpäin. Pienet asiat taas kerran auttaa jaksamaan eteenpäin elämässä ja niiden muistelu pahimpina hetkinä on parhainta mielenterapiaa vaikka se olisi liiankin vaikeeta kaiken mustan sisältä nähdä mitään värikästä. Asenne ratkaisee kaikessa kuitenkin lopulta.
Hemmetin vahvaa asennetta tämä ainakin vaatii.
