EI NAURATA

Viime perjantain hentoinen syysflunssa on viimeisen viikon aikana äitynyt jopa mun mittakaavalla pahaksi. Voimat on riittänyt just ja just makaamiseen sekä valittamiseen. Muutamana päivänä töissä jaksoin käydä pyörähtämässä mutta pääosin viikosta oon maannut sohvalla peittojen seassa. Siedettävä kurkkukipu on tällä hetkellä niin paha, että oon harkinnut jo ämpärin hakemista sohvan reunustalle, että nielemisen tilalla voisin sylkeä. Kipu on niin hirveä, että ainut väliaikainen helpotus on kolme tulehduskipulääkettä neljän tunnin välein ja nielemättä olemista. Pelastus tässä tuskaisuudessa on kuitenkin uusin simsin versio.

Yli vuosikymmenen ajan oon kaikki julkaistut sims-pelit omistanut ja nyt tooodella pitkän pelitauon jälkeen ostin itselleni uusimman pelin ja jonnekkin se elämä sitten taas ihmeellisesti katosi. Kirkkaasti palautui ensimmäisten pelituntien jälkeen mieleen kuukausitolkulla valvotut yöt, kymmenet tuhannet kustomoidut ladattavat peliin ja ikilapsen-leima vuosikausia sitten. Koskaan ei voi aikuistua niin paljoa, että sims-pelit ei enää tippaakaan kiinnosta.

Onko siellä ruudun toisella puolella muita simsveteraaneja?

Pelaamisen sijasta voisin hakeutua lääkäriinkin. Näh, katellaan sitten kun ei enää henkeä saa.

PERJANTAIN ILOA

Kaktus nielussa ja rauha pohkeissa. Koko viikon on tuntunut, että pohkeet on jatkuvasti maitohapoilla kaikesta seisomisesta ja paikasta toiseen kimpoilusta. Maitohappoilun päätyttyä heräsin tänä aamuna kammottavaan kurkkukipuun minkä kuvittelin menevän ohi aamun aikana mutta ei se mennyt tietenkään. Syksyihmisenä ei mua hirveesti harmita tämä kurkkukipu tai flunssaepidemiatkaan koska on ihan mainiota kun ihmiset ei pinkoile joka puolelle ylipirteinä ja on välillä hiljaa helteistä sekä auringosta ja vaan keskustelee finrexin tehokkuudesta sekä sairasloman tarpeesta. Positiivisuutta revin omituisista asioista.

Kaktuksen vuoksi oon illan vaan ahminut herkullisia tortilloja ja vaihtanut kylkeä sohvalla. Ei varmaankaan tarvitse enempää kertoa perjantai-illasta koska kaikki tietää miten ihanan laiskoja nämä voi olla rankan viikon jälkeen. Nauttikaa vapaista työläiset ja opiskelijat. Kauniita unia ihanat! ♥

Onko muut innoissaan syksystä ja nuhanenistä?

SUNNUNTAIN HÖPÖTYKSIÄ

Odotan joka kerta viikonlopusta eniten sunnuntaita koska lähes poikkeuksetta teen silloin jotain mukavaa. Sunnuntaina ei yleensä tarvitse tehdä mitään pakollista tai rankkaa ja saa vaikka olla peiton alla koko päivän jos niin tahtoo. Onneksi en jäänyt kuitenkaan tänään peiton alle vaan heti aamusta lähdinkin kirpputorille pyörimään koska mikään ei ole yhtä mukavaa kuin rahan tuhlaus ja aarteiden etsiminen. Oon ollut tosi kettuuntuneena viimeiset pari päivää ja tämän päiväinen kirppistely kyllä suuresti paransi mielialaa, joten omatunto luultavasti antaa anteeksi tänään menetetyt eurot.

Tein jopa liian onnekkaita löytöjä ollakseen totta. Ketutus laski sadastakymmenestä viiteenkymppiin pelkästään sen takia, että löysin kaksi naulakkoa neljän euron yhteishintaan. Hassua koko asiassa oli se, että olin katsonut niitä samaisia netistä uusina jo hyvän aikaa. Saatoin tyypillisesti omaan tapaani kiljaista innostuksesta ja saada omitusia katseita ihmisiltä. Tämä julkinen kiljahtelu innostuessa on kyllä mielenkiintoinen piirre mussa.  Tällaiset asiat silti saa mielialan huomattavasti paremmaksi tai sitten nämä on taas näitä materialistin ominaisuuksia eikä muut ymmärrä miten joku naulakko saa ihmisen onneliseksi.

Kello huitelee jo melkein puoli viittä ja tarkoituksena olisi vielä syventyä toiseen ostamistani kirjoista paremmin sekä uskaltautua katsomaan joku pelottava elokuva pitkästä aikaa vielä kun on valoisaa sekä pihalla kuuluu leikkien lasten ääniä eikä tappavaa hiljaisuutta. Yksin kun on hetken asunut niin on tuo ennen rakastamani genre jäänyt vähemmälle katselulle jostain syystä, kröhöm. Voi olla, että loppujen lopuksi psyyke ei kestäkkään ja katsonkin jotain hömppäkomediaa mutta pääasia se kai on, että jotain kehittävää tekee lattialla makaamisen ja ärsyttävien telkkarimainosten tuijotuksen ohella.

Ihanaa sunnuntaita. ♥

HUONOPALKKAISUUS

Muistan kun ensimmäisen kerran mulle tehtiin pitkä työsopimus ja iso pomoni luki sopimusta tietokoneelta ääneen ja tuli palkkauskohta johon kommentoi, että "sulla on siis tällä hetkellä palkkaus... 1970 euroa." Ajattelin, että jumankauta oon rahoissani ja miten kukaan koskaan voi valittaa tällasista palkoista. 1970 euroa kuulosti niin suurelta rahalta rahattoman nuoren mielestä mutta nyt pari vuotta myöhemmin ihmettelen vaan, että mitä vääryyttä meidän ammattikunta joutuukaan kohtaamaan. Ymmärtäisin jos tuo palkkaus kohdistuisi heihin jotka asuvat vanhempiensa luona elätettävänä kuten minä työurani alkuaikoina asuin. Nykyään lähellä Tampereen ydinkeskustaa omistusasunnossa asuvana on ihan eri ääni kellossa. Onneksi palkkani on noussut edes jonkun verran tuosta lähtökohdasta mutta silti se ei yletä edes keskipalkkaisten ihmisten palkkauslistalle. Yksinkertaisesti naurettavaa.

En ole katkera siitä, että olen huonosti palkattujen porukassa enkä koe, että se vähentää työni arvoa missään määrin mutta haluan vaan avata ajatuksia siitä, että miltä tuntuu tehdä tärkeää työtä huonolla palkkauksella. Olen kuitenkin pitänyt omaa työtäni arvokkaana jo ennen kuin olen sitä tehnyt kokopäiväisesti koska tiedän miten vaativaa se voi olla, joten taustalla ei ole mitään kaunoja sitä kohtaan, että hakeuduin tähän työhön kuvitellen, että palkkaus on jotain politikkotasoa. En kuitenkaan kuvitellut sen olevan näin  matala. Aion jokatapauksessa tehdä tätä työtä oli palkkaus sen kaksi tuhatta tai neljä tuhatta.

Vastuu ja huoli on tässä työssä sanoinkuvaamattoman suuressa tekijässä. Sulle annetaan sellainen lapsimäärä omalle vastuulle, joka mielletään perhekäsitteissä suurperheen lapsimääräksi niin kyllä siinä kieli keskellä suuta saa mennä jos tahtoo selvitä. Tässä työssä me kannetaan vastuuta joidenkin ihmisten elämän tärkeimmistä asioista. Se on jo asia mikä pitäisi huomioida. Suurin kiitollisuus itselläni tietenkin kohdistuu näihin vanhempiin, jotka luottavat meidän ammattitaitoon ja tuovat ne rakkaimpansa meidän vastuullemme päivittäin. Ylpeys ja kiitollisuus on siis tämän työn parhaimpia puolia, jotka vievät eteepäin. Ylpeys kohdistuu lapsiin, jotka oppivat meidän silmien alla päivittäin jotain uutta ja kiitollisuus kohdistuu heihin, jotka osaavat arvostaa sitä mitä me teemme. Me emme vaan leikitä lapsia tai vaihda vaippoja. Olemme ammatiksemme kasvattajia vanhempien rinnalla. Sitäkään ei moni tunnu ymmärtävän ellei ole itse vanhempi tai tee tätä työtä.

Varhaiskasvatuksen työntekijät eivät vedä mellakoita, työnseisauksia tai huuda mediassa miten aliarvostettuja olemme. Tässä työssä valtaosa on mahtavia ja osaavia ihmisiä sekä olemme varmasti yksi motivoitunein ammattikunta mitä tässä maassa on. Me mietitään kymmenen kertaa kuumekouristuksissa sängyn pohjalla, että pääsenkö millään lähtemään töihin. Meillä on sydän niin tiukasti juurtunut työhömme, että me kannetaan huolta meidän työstä ja myös työkavereista - oli tilanne mikä tahansa. Ei haluta pahentaa työn rankkuutta millään teolla. Oma sairastuminen vaikeuttaa työkavereiden työtä ja sitä ei haluta. Töihin tullaan vaikka pää kainalossa koska välttämättä ei ole ketään joka tulee tekemään sinun paikalle työtä sinä päivänä. Asiat on paljon karumpia kuin miltä pintapuolin saattaa näyttää. Tämä on yksi niistä töistä, jotka näyttää ulkopuolisten silmissä paljon helpommalta mitä se todellisuudessa on. Monien päättäjien pitäisi laskeutua niistä elitistien korkeuksista ja kokeilla miltä oikea työnteko - oikea vastuu - tuntuu ja miten paljon se verottaa. Monet asiat voisivat muuttua.

Tämä työ ei ainakaan anna palkkaa, joka kohtaisi työn todellisen arvon mutta tämä työ antaa enemmän kuin yksikään työ, jota voisin ajatella tekeväni. Opin joka päivä tästä työstä jotain ja se on kaikista arvokkainta. Kun ensimmäisen kerran 16-vuotiaana tein töitä vuoden päiväkodissa niin ajattelin ja ajattelen edelleen, että se on elämäni parhain vuosi. Nykyään täysin ammattitaitoisena ihmisenä mun ajatus on sama. Jokainen vuosi on mulle se parhain koska saan tehdä tätä työtä. Saan nähdä satoja erilaisia kasvutarinoita oikeiden ihmisten elämästä, oppia olemaan epäitsekäs, oppia arvostamaan ympärillä olevia ihmisiä, oppia kuuntelemaan, oppia näkemään vaikeatkin asiat vahvuutena ja oppia ennenkaikkea kantamaan vastuuta jostain muusta kuin itsestäni. Tästä työstä ei rikastu rahallisesti mutta tästä työstä rikastuu monella elämän osa-alueella paljon enemmän eikä sitä pystytä mittaamaan missään. Toivottavasti tästä työstä kuitenkin joskus saadaan oikeudenmukainen palkkaus niin työn mielekkyys pysyisi koko työelämän loppuun asti samana - jokaisella.

Teetkö itse työtä palkan takia vai palkkauksesta huolimatta?