ISÄNPÄIVÄNÄ

Mennyt viikko on vierähtänyt aika inhottavissa olotiloissa. Selkä hajosi näin kauniisti sanottuna. Kolmiolääkkeiden voimalla taistelen päivistä - myös niistä työpäivistä läpi ja koetan saada hieman öisin unta vaikka pelkkä seliltään makuu lamaannuttaa hengityksen kivusta. Ainoastaan kävely tai seisominen tuo hetkellistä helpotusta, ei kuitenkaan kokonaan. Lihasten muljahdukset selässä, kyljessä ja vatsassa katkasee hengityksen välillä niinkin pahasti, että joudun keräileen itteeni lattialla. Huolestunut alan olemaan. Ei tämän työn pitäisi vielä tässä iässä näkyä selässä vaan vasta vuosien päästä. Stressannut olen tätä ja myöskin ihmisten huolta, että eikai sielä ole jotain muuta sittenkin. Se tästä puuttuisi jos tämä ei olekkaan ihan selkäkipua vaan. Tänään kuitenkin sysäsin murheet sivuun ja kivuista huolimatta nousin kuudelta aamulla tekemään kinuskia täytekakkuun. Tämä oli koko viikon odottamani päivä; isänpäivä.

Isä ja sisarukset tulivat viettämään päivää herkuttelun ja kaupungissa syömisen merkeissä. Vieteltiin myös pikkusiskoni syntymäpäiviä, joten sain tehdä kahdet juhlat yhdellä iskulla. Tomerana tyttönä ilmoitin myös mummolle juhlien jälkeen, että olen valmis järjestämään kaikki suvun kissanristiäiset ja juhlat mun luona koska pidin niin paljon kaikesta suunnittelusta ja leipomisesta vaikka aikaahan se syö valtavasti. Joskus kuitenkin on se ajankohta elämästä kun on itse äiti ja lapsi saa jokaiselle ikävuodelleen kaupungin megalomaalisimmat teemasynttärit. Silloin kiinnostuskiikarit saattaa olla parin vuoden jälkeen kellarin viimeisessä pahvilaatikossa.

Jääkaappi on täynnä viiksimuffinseja, riisimurokarkkeja, kinuskikakkua ja mua kuvottaa pelkkä kakkulautasten tyhjentäminen tiskikoneesta. Hetkellisesti taitaa olla siis herkuttelukiintiö täynnä. Lyllerrän nyt kuuman suihkun kautta villasukkien kanssa katselemaan Sykkeen uusimman jakson.

Hymyilyttää vaikka kipu sumentaa näön. Olispa aina yhtä optimistinen, negatiivista asioista huolimatta. 

LEMMIKIN KUOLEMA

Jokainen ihminen joka joskus on omistanut lemmikkieläimen ja saanut luotua siihen täydellisen kiintymissuhteen - tietää mitä tämä tuleva postaus käytännössä tulee tarkoittamaan kaikessa karuudessaan ja aitoudessaan. Haluan kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen kuoleman välisen kuilun.

Eläinrakkaat ihmiset tietävät, että lemmikin poismeno on yksi hirveimpiä ja raastavimpia tunteita mitä voi tuntea eikä se ole yhtään sen vähäisempi tunnetila kuin mikään muukaan menettämiseen liittyvä tunne. Yleisesti pidetään yllä sitä ajatusta, että ihmisen kuolema on aina paljon hirveempi asia kuin eläimen eikä ole oikeutettua surra autokolarissa kuollutta koiraa enemmän kuin ihmistä. Siitä tietää olevansa osa ihmiskuntaa. Ihmiset ovat tehneet itsestään muka niin korvaamattoman lajin, että kaikki muut siinä rinnalla ei ole mitään. Ihmiset on ehkä eniten kehittyneimpiä, älykkäitä ja taidollisesti huippuhyviä mutta välillä tuntuu, että me käyttäydytään kuin pahimmat petoeläimet viidakossa ja niinhän me käyttäydytään. Meillä ei ole oikeutta määritellä mikä suru on oikea ja mitä voi väheksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toisen tuntema suru lemmikin menettämisestä on pienempi kuin toisen ihmisen tuntema suru äidin menettämisestä. 

Tämä on tunteita ja varmasti raivoa herättävä mielipide asiasta mutta mä olen käytänössä sitä mieltä, että mä en paheksu jos joku tuntee enemmän surua ja kaipausta lemmikkiä kohtaan kuin menetettyä sukulaista. Mulla eikä kenelläkkään ole oikeutta alkaa vähättelemään toisten tunteita eikä meillä ole mitään käsityskään siitä mitä toinen voi tuntea. Jokainen ihminen tietää tämän ainakin alitajunnassaan. Unohtakaa hetkeksi normit, päähämme istutetut ajatukset ja se mikä on moraalisesti muka oikeaa. Se on vapauttava fiilis kun ei välitä muiden mielipiteistä.

Se mikä mua inspiroi tähän aiheeseen on se, että reilu viikko taaksepäin sain tietää että hyvin rakas isovanhempiemme koira on jouduttu lopettamaan parin vuoden terveystaisteluiden jälkeen. Se tunnelataus mikä musta lähti siinä vaiheessa ulos oli valtava. Mä olin saanut olla osa kyseisen koiran elämää 14 vuotta ja sain kunnian tuntea yhden kilteimmistä koirista koskaan. Tuttuun tapaanhan reagoin tietoon itkien ja lamaantuen - aivan kuten oisin reagoinut ihmisen kuolemaan. Mä en vähättele eläimen tai ihmisen kuolemaa jos kiintymys on verrattavissa toisiinsa. Tarkoitan tällä sitä, että koira on ihmiselle nykymaailmassa erittäin lojaali, rakas ja tärkeä osa elämää. Lojaalimpi, rakkaampi ja tärkeämpi kuin moni ihminen. Tämän vuoksi koen mahdotonta surua Peppiinan kuolemasta mutta myös siitä, että mitä mun isovanhemmat ja erityisesti pappani tuntee. Peppiina ei ollut vain lemmikki papalle vaan  valtava osa koko elämää. Jos pappa oli työmatkalla niin Peppiina oli apaattisin ja surullisin näky ikinä ja jos Peppiina oli jossain muualla niin ei pappa tiennyt mitä nyt tehdä. Tässä erittäin hyvä on esimerkki siitä, että mikään tai kukaan ei voi koskaan vähätellä toisen tuntemaa surua tai tunnesidettä missään muodossa. Oli se sitten ihmiseen tai eläimeen koettua.

Lemmikki on rakas oli se sitten marsu, hevonen, kultakala, panda tai koira. En mä ehkä nyt lähtisi vertailemaan käärmeen tai hämähäkin kuolemaa ihmisen kuolemaan tai samanlaista menettämisen tunnetta mutta en mä voi myöskään tuomita jos joku niin tuntisi. Kellään ei ole siihen oikeutta vaikka hölmöltä se tuntuisi. Tunteet on yksilöllisiä ja niitä ei voi väheksyä eikä arvostella. Omat mielipiteet ja ajatukset on hyvä pitää ominaan jos ei omista taitoa asettua toisen tilanteeseen.

En tiedä henkilökohtaisesti itse miten koskaan tulisin pääsemään koiran menettämisestä yli. Mietin päivittäin miten mun pappani jaksaa ja pelkkä ajatus papan pahasta olosta saa mut surulliseksi. Tiedän miten rakas ja korvaamaton haukku tämä oli hänelle. Yhtä paha isku tämä on hänelle kuin Napsun menettäminen mulle toissakesänä. Mä suren edelleen Napsun kuolemaa jokapäiväisesti. Mä elin hänen kanssaan 8 vuotta  ja se on pitkä aika. Jokapäivä nukuttiin samassa huoneessa ja joka päivä näin. Pakostihan siinä kehkeytyy kiintymyssuhde jos on edes pientä taipumusta kiintyä eläimiin. Lemmikin kanssa kun viettää enemmän aikaa kuin monen ihmisen. Se on vaan fakta ja se fakta on unohtunut monelta ihmiseltä, jotka tuomitsevat toisen tuntemaa surua lemmikin kuolemasta. 

Ihmiset valitettavasti määrittelevät miten jokaisen pitäisi toimia, ajatella ja tehdä. Auta armias jos joku sattuu suremaan kuolevaa eläintä enemmän kuin ihmistä. Mikä oikeus jollain on sanoa, että se on vähempi arvoisempi asia tai muka epänormaalia? Eläimiä mekin ollaan vaikka todella kehittyneitä semmosia. Me ollaan kehitytty tunnemaailmalta sille tasolle, että voidaan kokea samankaltaista kiintymystä ja rakkautta eläintä ja asioita kohtaan mitä ihminen voi tuntea toista ihmistä kohtaan. Se on biologiaa. Leijona rakastaa leijonaa, ihminen ihmistä. Leijona ei ole niin kehittynyt kuin me ja siksi hän ei välttämättä nyt lähde rakastamaan gasellia vaan haluaa syödä sen mutta poikkeuksia löytyy kaikessa. Petoeläin voi kiintyä ihmiseen ja ihminen petoeläimeen. Sano normit tai tutkijat mitä tahansa.

Rakastakaa ja surkaa niitä lemmikkejä niin paljon kuin vain osaatte. Normeille niiaavat ihmiset voi ihan rauhassa nettipalstoilla vääntää näistä asioista ja leimata eläinrakkaat nössöiksi. Meillä ainakin on enemmän pokkaa olla sitä mieltä mitä itse ollaan. Normit on ihmisten luomia ja sen takia ihmiset voi myös muuttaa niitä. Rakastaa eläimiä yhtä paljon kuin ihmisiä. Lemmikiltä saatu rakkaus sentään on puhdasta ja aitoa toisin kuin monelta ihmiseltä. Se rakkaus on paljon arvokkaampaa.

Mitä itse ajattelet aiheesta?

RASKAIN AIKA VUODESTA

Joulu on mulle henkilökohtaisesti erittäin raskasta aikaa vaikka ihan äärettömästi tätä taikaa ja fiilistä rakastan. 16 päivää niin on tullut viisi vuotta kun olen nähnyt vaarin viimeisen kerran, 17 päivää niin on tullut viisi vuotta kun vaari tappoi itsensä. 17 päivän päästä tulee viisi vuotta siitä kun joulu menetti merkityksensä. Vaarin kuolemasta oon kirjottanut vajaa puoli vuotta sitten blogiinkin ja tiesin, että koen tarvetta nostaa tämän aiheen vielä lähempänä jouluakin esiin. Nyt se halu kirjoittaa oli vaan mitä vahvin kun selailin vanhoja lapsuuskuvia ja löysin lisää yhteisiä kuvia vaarin kanssa. 

Kaipaan iloisia jouluja mummilassa. En kaipaa edes vanhempien yhdessäoloaikaa yhtä paljon kuin tätä.

Kaipaan isovanhempia yhdessä. Sitä puhdasta rakkautta riitoineen ja kettuiluineen.

Kaipaan turvallista mummilaa. Aina sai tulla ja mennä miten huvitti. 

Kaipaan mummin vanhoja jouluelokuvia. VHS-elokuvat rokkaa.  

Kaipaan vaarin tupakanpolttoa. Sen takia rakastan tupakantuoksua.

Kaipaan mummin ihania pienoistaloja, joissa loistaa kynttilät sisällä. Lapsenlapsien mukaan nimetty ja perintöesineitä tulevat olemaan kunhan mummi kerkiää lähtemään vaarin seuraksi taivaaseen kinastelemaan.  

Kaipaan kun mummi teki meille serkuksille eri värisille muovilautasille perunamuussia ja nakkeja sekä mehua aina saman värisissä mukeissa.

Kaipaan sitä kun me saatiin syödä erityisoikeutetusti telkkarihuoneessa elokuvia katsellessa.

Kaipaan mummin telkkarihuonetta. 

Kaipaan vaarin omaa huonetta missä telkkari oli korkealla katon rajassa ja ihme jumppalaite aina edessä kun huoneeseen yritti päästä sisälle. 

Kaipaan mummilan ovessa olevaa eläintarraa, että me serkukset osasimme vielä lukutaidottomina mennä oikealle ovelle pimpottamaan. 

Kaipaan mummilan yläkerran isoa meteliä pitävää koiraa.

Kaipaan mummilan kierreportaita ja aina oli käveltävä kapeinta kohtaa pitkin ylös. 

Kaipaan sitä kun vaari pyöräili ympäri kaupunkia ja ihan missä vaan mentiin niin vaari tuli vastaan.

Kaipaan sitä kun vaari haki meidän lapulle listaamia K18-elokuvia leffavuokraamosta kun oma ikä ei riittänyt.

Kaipaan sitä kun mummilasta lähdettyä tiesi aina, että vaari ja mummi odottaa parvekkeella ja vilkuttaa meille. 

Enää ei vaari vilkuta, vaari ei pyöräile vastaan, ei ole rakasta mummilaa, ei ole mitään mitä kaipaan paitsi maailman tärkein mummi. Se on ehdottomasti kaikista positiivisinta. On vaan järjetön määrä muistoja ja ne verestää vuosi vuodelta yhä enemmän. Ehkä mä joskus opin siirtämään nämä kaikki kultareunuksiin. Vielä en.

Kaipaan mummilaa ja vaaria. ♥

Sen takia kaipaan joulujakin.

VARJELLAAN LAPSIA!

Oon tässä viikon sisään alkanut pohtiin tarkemmin mun syitä minkä takia mä olen niin kovin kiehtoutunut lapsiin ja heidän ajatusmaailmaan. Rakastan seurata vaikka tuntitolkulla kun lapset leikkii, ajattelee ääneen, kiistelee ja tekee päätöksiä nopeemmin kun ykskään aikuinen. Ihailen sitä hetkessä elämistä ja aitoutta. Ääretöntä viattomuutta ja tietämättömyyttä elämästä. Mä olen lapsen mielestä se päikkytäti, joka asuu päiväkodissa. Mä olen siellä aina kun lapsi tulee ja kun lapsi lähtee. Joka päivä. Mä olen se ihminen lapselle jonka etunimi on yksi ensimmäisten opittujen sanojen joukossa, se ihminen johon lapsi tukeutuu päivän aikana heti toiseksi eniten oman vanhemman jälkeen. Mä saan aidoimmat hyvän olontunteet töissä kun lapsi kysyy jotain niin sponttaania tai ilmaisee asian niin aidosti. 

"Mihin sä meet nukkumaan Jonna?" - Eräs lapsi kysäisi päivälevolle mennessä.

Mun päivässä isoimpia aitoja onnenhetkiä on se kun lapsi tekee pissan pottaan ja sitä riemuitaan yhdessä vessa raikaen, lauletaan tihkusateessa lapsen kanssa sylikkäin jotain tuttua laulua jo kun alkaa ilta pimenemään ja alkaa jo väsyttämään pitkä päikkypäivä, kun lapsi tulee päiväunilta unenpöpperössä ja haluaa syliin. Se kun lapsi on lapsi. Se tekee musta niin onnellisen. Mä saan joka päivä seurata monen kymmenen pienen ja vähän isomman lapsen iloa, itkuja, riitoja, oivalluksia, puuhaa ja toiveita. Musta on rentouttavaa olla itse siinä pisteessä, että oon ansainnut jonkun luottamuksen ja sen kun ansaitsee lapselta, niin ei parempaa fiilistä ole. Lapsi ei teeskentele eikä vääristele tunteitaan. Sen takia mä olen päiväkodissa töissä. Mä en voisi sietää teeskenteleviä ja mielisteleviä ihmisiä työssäni. 

Musta on joka päivä ihana mennä töihin. Mä saan joka päivä nähdä mun mielestä yksiä maailman ihanempia tyyppejä eli pikkuihmisiä. Onneksi näitä pikkuihmisiä on myös mun perheessä. Viikonloppuna vietetty erityinen aika mun pikkusisaruksien kanssa oli parasta hetkeen. Aitoa tunnetta riitti ja musta on vaan niin parasta kun sä voit olla just niin oma ittes ja lapsi kyllä hyväksyy sut just sellasena kun sä oot. Ehkä musta on vaan tämän kohta viisi vuotisen päiväkotityökokemuksen saattelemana kasvanut sellanen mammahahmo ihan sisaruksillekkin, että nään heissä niitä piirteitä joihin moni sisarus ei kiinnitä huomiota. Mä nään mun sisaruksissa paljon samaa kun mussa ja se on välillä hyvinkin rankkaa mutta taas niin mahtavaa. Välillä niihin menee totaallisesti hermo ja välillä niitä rakastaa enemmän kun mitään muuta asiaa koko maailmassa niin paljon, että voisit kävellä niiden puolesta rekan alle. Rakastan lapsia ihan niin paljon, että mua melkeen kauhistuttaa se ajatus, että ne kasvaa. Tuntuu myöskin turhauttavalta, että vaikka kuinka paljon annat hyvää ja parastas niin joku päivä joku menee ja tuhoo niiden viattomuuden ja aitouden. Se isoin joku on elämä itse. Mä mieluusti käärisin kaikki lapset pumpuliin ja lähettäisin Mikä-Mikä-Maahan. 

Seurasin pikkuveljeni touhuja viikonloppuna erityisen tarkasti kun pikkusiskolleni ostamat huulikiillot synttärin kunniaksi oli isoa riemua niin siskon mutta myös veljenkin osalta. Kyllä! Mun pikkuveli iloitsi niistä niin sanotuista tyttöjen jutuista. Se laitto huuliinsa huulikiiltoa ja hei mun veljeni oli se poika pihapiiristä, joka käveli tyttöjen mukana isosiskon röyhelömekon kanssa. Mun pikkuveli on mahtava tyyppi. Niin aito ja stereotypioista vielä tietämätön. Se ei pelkää muiden reaktioita ja sen takia se ei ymmärtänyt myöskään mun naurukohtauksia kun täyttelin sen kanssa pikkusiskon ystäväkirjaa mihin kirjasin veljeni vastauksia. Hän kun on kovan luokan Robin-fani, lehdistä lähtien löytyy vaikka mitä ja omassa puhelimessaankin hänellä on Robinin biisejä. Ihan mahtavaa ja koska toi ei tuu kauaa kestämään niin halusin ikuistaa sen kuvaan, että joskus voin näyttää pikkutyypille, että kyllä - joskus sä olit vielä puhdas kaikesta sonnasta.

Toivottavasti kaikki nykyvanhemmat kasvattaa lapsista lapsia eikä yritä yhtään edesauttaa niiden aikuistumista ja itsenäistymistä. En halua, että kenestäkään tulee sellasia ihmisiä liian aikasin mitä meitä on jo ihan liian monta tähän yhdelle maapallolle. Lapsien ideologian vallankumousta odotellessa. ♥

VIIKONLOPPU LANDELLA

Huh ja vielä kerran huh. Landella vietetty isäviikonloppu takana ja hienosti kurkku kipeenä ja sormet jäätymispisteessä näpyttelen teille todella väsyneenä jonkinlaista tilannepäivitystä mun touhuista. Tosiaan lähdin eilen isälle kauas sivistyksestä (kauas ja kauas) ja pääsin viettämään laatuaikaa ihanien ihmisten kanssa vaikka onneksi ei mitään ihmeempää tehtykkään. 24 tuntia melkeinpä istuttiin olkkarissa hieman paikkoja vaihdellen, välillä syöden voileipäkakkua, daimjuustokakkua ja iskän liharuokia, jonka jälkeen katseltiin telkkaria ja pikkuset pelas Ipadit käsissään monta tuntia. Ihan täydellinen irtiotto vaikka ei mitään tehtykkään. Sai vaan olla ja istua ilman, että piti miettiä yhtään sen kummemmin mitään. Niin erilaista kun kotona. Kaikenlisäks mun piristyksenä oli aivan mahtava koirakaveri Väinö ja en voi päästä yli sen söpöydestä ja täytyy myöntää, että järkkäri on täynnä kuvia siitä.

Vihaan myöskin junalla liikkumista. Taas muistu mieleen miten paljon mä vihaan Intercityjä ruuhka-aikaan ja tänäänpä hyvinkin oli ruuhka-aika. Vaihdoilla kun meen niin tuntu, että pää hajoo kun kannat painavaa kassia ja sen lisäksi kameralaukkua ja yrität viellä keretä siihen idioottimaiseen ruuhkajunaan. Kävelin reippaasti yhden vaunun läpi ja heitin laukut pienen aulan nurkkaan ja päätin seistä 40 minuuttia ja niinhän mä seisoin. Konduktöörillekkin ilmasin aika selvästi, että oon ihan pihalla tästä koko touhusta ja se naureskeli mulle, että koita nyt sitten jäädä oikeella pysäkillä pois ja alleviivas viellä lipusta mun pysäkin punasella tussilla ja viellä myöhemmin tuli tarkistuskäynnin jälkeen huikkaseen, että seuraavalla jään. Aika loistavaa palveluu mutta en mä nyt ihan niin saapas oo!

Kuvia on todella se reilu 300 kappaletta kamerassa mutta oon ihan liian väsynyt käymään niitä läpi tänään. Aamulla alkaa kunnon killeriviikko ja herätyskello huutaa jo viiden maissa. Voisin heivasta SodaStreamiin pullon ja tehdä vähän iltajuomista ja kattella vaikka jonkun leffan, jonka jälkeen voi tyytyväisenä päättää tänkin viikon. Paras viikonloppu oikeesti hetkeen. Kyllä se vaan niin on, että täällä mun ei oo hyvä olla koska heti kun oon jossain muualla niin mä oon ihan eri ihminen.

Rakastan tätä tunnetta. ♥ Ihanaa uuden viikon alotusta ja tämän lopetusta!

PÄIVÄ RAKKAILLE TAIVAASSA

Ilpo Kaikkonen - Terveiset sinne taivaaseen

Halloween tai niin sanotusti kuolleiden päivä on itselle ainakin ollut rakkaiden muistamista niin pitkään kun pystyn muistamaan. Tänään lähdin käymään kahdella hautuumaalla missä lepäilee mulle tärkeitä ihmisiä ja tietenkin myöskin sen takia, että yhdellä niistä on yleinen muistopaikka kaikille jokapuolella haudatuille. Mun rakas vaari kun ei ole haudattuna kovin lähelle niin hänelle on vietävä aina myös kynttilä tuonne isolle muistopaikalle.

Miten kaunista hautuumaalla voikaan olla jopa valoisalla. Tällä kertaa jopa ei ollut hyytävän kylmää tuulta paleltamassa ja ihmisiä oli todella paljon. Huomattavasti helpompi löytää hautakiviä kun jopa näkee hautakivistä nimiä. Pimeellä se on kyllä niin vaikeeta ellei ole joku tietty reitti mitä pitkin aina menee. Isopapan haudalle löydän vaikka silmät kiinni sekä lapsuudenystäväni haudalle. Liian monesti käyty, että reitti on piirtynyt jo selkärankaan.

Haikeeksi laittaa mielen silti jokainen kerta kun käy moikkaamassa rakkaita mutta tällä kertaa jopa hyviä fiiliksiä oli paljon. Kaverin haudalla käydessä aina mun mieleen muistuu mun 9-vuotissynttärit missä kaveri oli viimeistä kertaa mukana ja jokaisessa valokuvassakin Iidalla oli sormet "peace" tyylillä nostettu kohti kameraa. Muistan sen siitä päivästä ja kuvien avulla niin hyvin, että aina kun mietin sitä haudalla käydessä niin tekis mieli näyttää itekkin niin. Peace todellakin.

Olisipa kaikki rakkaat haudattu samalle hautuumaalle. Voisi laittaa jokaiselle kynttilän ja lähettää pusut taivaaseen. Liian kaukana on liian moni.


Onko teillä tapana käydä haudoilla Halloweenina? :)

KAUNEIMMAT HÄÄT KOSKAAN

Huh! Sunnuntai jo vierähtänyt ohi ja tuntuu, että mä oon entistä väsyneempi kun perjantaina. Aivan tajuttoman ihana mutta myöskin raskas viikonloppu takana johon on mahtunut niin paljon tunteita ettei ole sanoilla kuvailu mahdollisuutta niiden tulkitsemiseen täysin tässä. Eilen siis vietettiin enoni häitä ja oli todella kauniit ja onnistuneet häät eikä siinä vaiheessa kovasti harmittanut enää kun koko perjantai meni hääpaikkaa tehdessä ja valmistellessa pienen pieniäkin juttuja jo työpäivästä väsyneenä ja muutenkin sairaana. Voisin vaikka nopeesti kuvailla mitä kaikkea on tapahtunut nyt perjantaista lähtien.

Perjantaina suunnattiin suoraan mun töistä tekemään ruusuasetelmia ja vaikka minkälaisia asetelmia sekä tietenkin ruokia eräälle huvilalle josta sitten suunnattiin puolisen tuntia juhlapaikalle missä melkeen iski pieni paniikki päälle. Meitä oli ehkä kymmenen ihmistä ja koko juhlapaikka oli täysin tekemätön. Pöydät piti asetella saliin niin, että kaikki mahtuisivat liikkumaan ja istumaan, kaikki pöytäliinat piti olla sentilleen oikein, lasihelmet sävylleen täydelliset lasikipoissa ja ruusuasetelmat oli tarkoin määritelty eri pöytiin sun muuta niin tarkkaa, että kerran tokaisin mummulleni etten ikinä mene naimisiin. Ehken mä nyt tosissaan sitä sanonut..

Juhlapaikkaa tehtiin yli viisi tuntia helposti ja kotiin lähtiessä olin niin väsynyt kun töistä suoraan lähtenyt ja mitään koko päivänä syönyt muuta kuin aamulla töissä jos nyt ei kahta karkkia juhlapaikalla lasketa. Huh sanoin kyllä kun kotiin pääsin ja heti melkeen simahdinkin ja aamulla olikin herätys jo seitsemältä kun lähdettiin tyttöporukalla kampaajalle missä meidän hiukset laitettiin kuntoon ja sieltä kiireellä sitten kotiin meikkaamaan ja pukemaan sekä tekemään viimeiset paniikkivaihdokset kun mekko olikin liian lyhyt omasta mielestäni. Selviydyin onneksi siitäkin epävarmuudesta vaikka koko päivän vedin valitsemaanikin mekkoa alaspäin ja varmistelin sukulaisilta ettei mikään vilahtele. Se oli kyllä ärsyttävää.

Juhlapäivä itsessään oli aivan ihana. Kuten kerroin niin kuvasin koko päivän ja sain kuvata ihan alttarilla sekä paikoissa mistä sai huikeita kuvia muistoksi. Niitä kuvia en silti blogiin aio julkaista koska mulle hääjuhlat ja muutenkin sukulaispainotteiset kuvat on sen verta henkilökohtaista etten aio sellaista laittaa tänne. Kuvia otin reilusti yli tuhat kappaletta ja niissä on iso työ käydä lävitse ja tehdä tarvitsemat muokkaukset sekä rajaukset. Onneksi hääpari on häämatkalla pari viikkoa etelässä niin ei ole paineita viellä saada kuvia valmiiksi. Kaikessa rauhassa niin tulee loistavia muistoja sitten valokuvakansioon.

Häissä oli ihana nähdä sukulaisia ja jutella niin hyviä keskusteluita. Hyvä mieli oli kokoajan vaikka olo oli huono ja kuvaaminen oli paikoittain todella raskastakin sen takia. Hyvä bändi, hyvä artisti, hyvä mieli, hyvä fiilis, hyvä ruoka sekä erittäin kaunis juhlapaikka järven rannalla johon loisti koko illan ja yön upea (lähes) täysikuu joka valaisi upeesti järven pintaa. Aivan täydellinen hääpäivä. Ehkä mä sittenkin meen joskus naimisiin vaikka vähän mieli muuttui perjantain järkkykiireessä.

Saatte pieniä kuvamaistiasia häistä mutta ette valitettavasti paljoa. Nyt mun on pakko lähteä tulehtuneen silmäni kanssa suihkuun kärvistelemään oloani ja sen jälkeen heittäytyä sängylle viellä hetkeksi lepäilemään ennen kuin alkaa jo uusi viikko ja uudet kuviot. Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää yötä! ♥

MITEN VARJELLA RAKKAINTA?

Äärimmäisen rakas pieni siskoni on alkanut näyttämään ensimerkkejä jostain mikä mua on koko hänen elämänsä ajan huolettanut eli se kun maailma näyttää todellisen puolensa. Nyt mua stressaa niin paljon että on pakko kirjottaa tästä ennen kun mietin pääni puhki tätä yöt ja päivät.

Siskoni aloitti peruskoulun tänä syksyny ja ajattelin hänen koko ensimmäisenä viikkonsa, että miten se koulu sujuu. Kyselin tunteeko hän koulusta ketään ja kuulemma tunsi lähes kaikki. Pienen kylän plussat on se, että tuntee kaikki mutta silti mua vaan pelottaa. Pelottaa, että joutuu kiusatuksi, syrjityksi tai sitten meidän kummankin isoin luonneenpiirre nostaa päätään. Ja sehän meni ja nostikin. Muut asiat ei olekkaan sitten vielä tapahtunut.

Mun pienimmät sisarukset harrastaa yleisurheilua kilpaillen kunta tasolla ja nyt on ollut jotain kisoja joissa sisko ei olekkaan omasta mielestään suoriutunut tarpeeksi hyvin tai edes lähellekkään tarpeeksi hyvin. Pitää itseään huonoimpana. Arvostelee ja väheksyy itseään kovalla kädellä. Miten niin nuori edes kykenee? Herranjumala. Ollaan peritty kyllä isältä niin suuri kunnianhimo-geeni ettei ole rajaa. Kunhan tämä ei kostaudu kun sisko haaveilee tällä hetkellä samasta urasta mitä mulla oli kilpauimarina. Olisipa isä pitänyt suunsa kiinni siitä edes sinne asti kun yksi olisi jo niin iso, että olisi kehittynyt asioita ajattelevaksi eikä vaan mielessä pyöritteleväksi lapseksi. Mutta ei kun Jonna teki sitä, Jonna teki tätä ja Jonna saavutti sitä. Kai se nyt asettaa kovat paineet pienelle, joka katsoo siskojaan isoina esikuvinaan. Onneksi olen sisaruksista ainut, joka todella on urheilua harrastanut ja muut vaan lorvaileet. Pienempi paha, haha!



Eipä nää itsetuntoasiat sen kummallisempia asioita ole kuin töissäkään. Päivittäin tuen ja näen haasteita erilaisten lasten itsetunnossa. Niihin on vaan aivan erilaista puuttua kun tekee sitä työkseen ja on ammattilainen. Vanhemmille ei mennäkkään sanomaan "lukeneena" miten lasta pitäisi tukea ja ohjata oikeille teille, jotta tulos ei olisi hälyyttävä. En todellakaan halua, että mun siskosta tulee samanlaista kun musta. En halua, että se menettää lapsuuden sen takia, että lähtee liian nopeesti tavoitteleen jotain mitä mä oon tehnyt tai mitä ehkä sen tavoitteiksi asetetaan. Nykyään lapsena ollaan niin hemmetin pieni aika ja tuntuu, että tää jatkuva urheiluhulluus tappaa ne pienetkin rippeet lapsuudesta. Toivottavasti se vaikka kiinnostuis koulusta enemmän kun kilpailusta niin vois tää stressi vähän hälvetä.

Äitiyttä odotellessa kun mulle tää siskouskin tuntuu olevan äärimmäisen vaikeeta. On se vaan niin rakas ettei tahdo, että asiat kehittyy huonoiksi tai vaikeiksi.

Kertokaa miten sabotoin mun siskon urheilu-uran näin nuorella iällä? 

Haha, kuulostaapa todella terveeltä. Tarkotan tällä siis sitä huonoa puolta urheilu-urassa. Ja ennen kun joku mainitsee ettei tuon ikäisenä ole huolta mistään urheilu-uran kehittymisestä liian pitkälle niin shh, minä olin jo vähän vanhempana kovasti kilpailemassa. Se kulkee veressä. Nyt tahdon myrkyttää vaan sen verimäärän muutamiksi vuosiksi.

Ps. Erittäin asialliselle kommentoijalle viestinä sen verran, että en oo missään vaiheessa väittänyt että olisin saavuttanut laajamittaisesti mitään "suurta" paitsi perheen ja itseni mielestä. Nyt joku roti tohon mun elämän kommentoimiseen jos kyseessä on mun siskoni tapaus. Minä en ole huippu-urheilija enkä ole koskaan ollut mutta junnuna on pärjätty niinkuin koko asiassa oli kyse eikä nykyhetkessä. Sapettaako? Joskus ihmiset on naurettavia stalkkareita. Sun kommenttia en aio julkasta, sun linkkiä katsoa ja aion tehdä sun ip-osotteesta ilmoituksen. Olisiko aika lopettaa se mun blogin seurailu kun niin monesti tunnut täällä käyvän.

RAKKAUS TODELLA MYÖS SATUTTAA

En oo koskaan kirjoittanut blogiin yhdestä asiasta, joka saattaa paljolti vaikuttaa mun ajatuksiin ja fiiliiksiin, joten olisi ehkä kiva kertoo teillekkin miten ikäviä asioita mulle tai paremminkin "mulle" on tapahtunut nyt viime öiden aikana jos näin nyt voi sanoa ilman, että aiheuttaa liian suurta hämmennystä tai väärinkäsityksiä. Ei siis ole kyse mistään varsinaisesta tapahtumasta vaan unimaailmasta. Okei, kuulostaa typerältä kun muotoilee sen näin.

Viime yö oli aivan kamala. Näin unta, että mun oma isäni kuoli. Mä oon ennenkin nähnyt unia ja pitäisikö muotoilla ihan suoraan enneuneksi. Oon siis nähnyt enneunia ja asioita, jotka on toteutuneet tai ennustelleet asioiden toteutumista. Oon nähnyt vuosia unta, että oma äitini on kuollut ja sitten äiti on joko sairastunut tai on tapahtunut joku äksidentti. Nyt pelkään, että iskälle on tapahtumassa jotain. Järkyttävän paskafiilis vaikka untahan se oli mutta kun mulla tuntuu olevan taipumusta nähdä vähänkin toteen tulevia unia. Oon noita. No ei. Huolettaa ja laittaa ajatukset hakkaamaan pään sisällä astetta kovempaa. 

Se uni oli niin hämmentävä mutta niin todentuntuinen. Iskä oli pelireissulla Yhdysvalloissa ja iskä todella kiertelee pitkin paikkoja pelireissuilla ja se teki siitä jotenkin niin todellisen. Puhuin unessa iskän kanssa puhelimessa ja iskän ääni oli aivan liian todellinen uneksi, iskän numero oli unessa sama kun soitin puhelimella ja unessa oli samoja väärinkäsityksiä ja sisarusvääntöjä mitä mun elämässä oikeestikkin on. Se vaan oli liian todellinen.

Uni käytännössä meni näin..

Unen alussa sain tietää jostain kautta, että iskä on kuollut. En uskonut sitä aluksi ja jotenkin ajattelin, että se on velipuolien "läpän heittoa" ja sitten se muotoitui siihen malliin, että soitin iskälle ja sielä sanottiin ettei kyseistä puhelinnumeroa ole enää olemassa. Sitten näin siinä unessa kyyneliä. Siis pelkkiä kyyneliä vaan. En siis nähnyt itseäni itkevänä mutta tunsin itkeväni ja näin kyyneliä. Ajattelin silloin, että iskä on kuollut ja uskoin sen. Sitten yhtäkkiä puhuin Facebookissa kahden velipuolen kanssa ryhmäkeskustelussa ja he sanoivat, että ei iskä ole kuollut. He antoivat mulle iskän "uuden numeron" ja soitin siihen. Iskä vastasi puhelimeen ja se ääni siinä unessa oli niin iskä kun voi olla. Muistan, että iskä sanoi ettei ole kuollut vaikkei mistään kuolemisesta oltu edes puhuttu ja kertoi, että he ovat joukkueen kanssa Yhdysvalloissa ja että nyt puhelu pitää lopettaa ja perus iskän rakkauslässynläät loppuun. Sitten kuitenkin kun suljin puhelimen, niin sain tietää ettei se ollut iskä ja että se kaikki oli velipuolien säätämistä. Iskä oli siis oikeesti kuollut. Totesin sen unessa ja sitten heräsin.

Kuka voi vaan jotenkin niellä tollasen unen ja olla kun ei mitään? Aivan hirvee uni mun mielestä. En pääse siitä yli ja mua harvemmin jää unet kalvamaan noin pahasti. Mulle kun iskä on muutenkin niin äärettömän rakas ja varsinkin kun en pysty näkemään sitä useesti niin tuntuu ettei mulla ole mitään vaikutusta auttaa tai varmistaa sen turvallisuutta kokoajan. Voisinhan mä soitellakkin sille kokoajan mutta siinä vaiheessa mua tulisi valkotakkiset hakemaan. Avuton olo on niin perseestä ettei kyllä oo toista. Eihän tässä nyt mitään hätää oo mutta tiedän ettei terveyskään iskällä mikään paras oo, niin äh - tuhat ja yksi ajatusta kaikesta. 

Se oli vaan uni. Uneksi saa myös jäädä samperi.

Mulla siis on todella pahoja huolestumisongelmia koskien mun perhettä ja lähimmäisiä. Saatan ahdistua niin paljon yhtäkkiä kesken työpäivän kun mietin, että toivottavasti äitillä, isällä tai sisaruksilla on kaikki kunnossa. Se on niin inhottava tunne ja en tiedä mistä ne tulee. Saatan joskus miettiä kauankin miten vaarallista autolla on mennä jos tiedän, että äiti ajaa juuri sillä hetkellä autoa. Joskus alan miettimään, että mitä jos jotain käy niin mitä teen. Joskus nuorempana kirjaimellisesti mietin bussireittejä miten pääsen Tampereen Yliopistolliselle sairaalalle mahdollisimman nopeesti jos jotain käy.

Veikkaan, että nää kaikki unet ja huolestumisfiilikset tulee aina stressaantuneena pintaan kun muutenkin on väsynyt ja ärsyyntynyt. Alitajunta on niin mutkikas juttu ettei sitä voi edes yrittää ymmärtää eikä siihen pahemmin voida vaikuttaa. Pienikin juttu voi muotoilla unesta ihan minkälaisen vaan. En siis nyt usko, että tässä pitäisi mun näin huolestunut olla koska se nyt vaikuttaa munkin silmissä ihan epämääräseltä ja mielenvikaselta jos alan pohtimaan jotain unia noin syvällisesti. Unet on unia ja jos ne tapahtuu, niin sitten tapahtuu eikä niihin voi vaikuttaa. Ainakin näin voi yrittää ajatella. Mitään kun ei voi ennustaa.

Kun rakastaa liikaa niin se todella myös satuttaa yhtä paljon. Se on vaan fakta. 

Onko jollain muulla taipumusta samanlaiseen?

MUN VAUVA ALOITTAA KOULUN

Kohta on jo seittemän vuotta kun mun pikkusisko synty ja nyt maanantaina se aloittaa jo peruskoulun. Mihin se aika katos? Eihän mun pieni ole viellä valmis menemään mihinkään julmaan koulumaailmaan mutta pääasia on, että kyseinen koulu on landella jottei siinä koulussa ole mitään kiusaajahirviöitä (kuulemma) kiusaamassa mun silmäterää tai sitten en mene takuuseen millaiset seuraamukset seuraa jos saan kuulla semmoisesta. 

Tänään vietettiin monta tuntia koleessa säässä pikkusten kanssa, herkuteltiin meitä varten avatusta pitseriasta ostetuilla randomnimisillä kokiksilla ja harjoteltiin järkkärillä kuvaamista pitkin leikkipuistoja sekä aiheutettiin hymyjä ihmisten naamoille kun vähän sekoilutasot oli taas korkeissa lukemissa. Suku(vika)taito. 

Ei mikään parhain tunne kun joutu taas antaan pitkät halit ja pusut pikkusille ja sanoo heipat. Itku ei ollut kaukana kun mun isovauva puristi haliotteessa sylissä ja mä sille elämänohjeita annoin että koulussa ei saa kiusata, opettajaa pitää kuunnella, kunnolla pitää olla ja äitiä ja iskää pitää totella. Perseestä kun ei voi asua samassa paikkaa näiden apinoiden kanssa. Jatkuva ikävä on ihan helvettiä ja melkeen sydäntä riipas kun toinen sanoo, että tulee niin kamala ikävä. Uusioperheet ja kaikki perhesäädöt on niin suoraan sieltä. Sitten kun mulla on oma kämppä niin ei oo epäselvää ketkä mä pyydän ekana yökylään! Mun pikkumurut. ♥

Rakastan yliyliyliyliyliylikaiken. Period. ♥

TUNTEMATON PUOLI MUSTA

Jean Sibelius - Finlandia

Harva ihminen tuntee mua niin hyvin, että tietäisi tätä puolta musta ja jotenkin tuntuu hupsulta kirjoittaa tästä blogiin jos ei edes monetkaan mun lähimmistä ihmisistä tiedä sitä. Syy miksi ei tiedä, selvinee kohta. Pienen pienestä tytöstä asti olen ihaillut jostain kumman syystä kaikkea vanhaa. Periaatteita, kasvatustapoja, musiikkia, elokuvia, kauneusihanteita ja ennenkaikkea sitä mitä joskus oli ja mitä kaiken eteen tehtiin. En ole esimerkillinen isänmaallinen ollut koskaan ja mun sydän on aina kuulunut johonkin muuhun maahan ja sen musta kyllä tietää jokainen ihminen, joka tuntee edes sen murto-osan musta. Jokatapauksessa mitään muuta en kunnioita niin paljon kun Suomea. Ennenkaikkea sitä vanhaa aikaa ja niitä joiden ansiosta ollaan tässä, itsenäisessä Suomessa. Se ei kuitenkaan ole postauksen pointti vaan hieman kepeämmät ja itselle "isoimmat" asiat.

Mä rakastan, siis todella rakastan Jean Sibeliuksen musiikkia. Todella rakastan Aleksis Kiven kirjallisuutta ja todella rakastan suomalaisia mustavalkoelokuvia kuten Kulkurin Valssi, Kaunis Kaarina ja tietenkin Munkkiniemen kreivi, jossa muuten on yksi kaikkien aikojen rakastetuimpiani kappaleita meinaan Wagerin tulkitsema Romanssi eli parhaiten tunnetusti ehkä "sua vain yli kaiken mä rakastan" - kappale. Lapsena olin äärimmäisen otettu siitä, että Wager on menehtynyt mun syntymäpäivänä. Eikö kuulosta älyttömältä? Jotenkin se on musta vaan hienoa, kun hautakivessä komeilee mun syntymäpäivä. Kappale porautui mun aivoihin kun olin pieni, olinkohan 3 tai 4-vuotias kun äitini serkku meni naimisiin ja häissä esiintyi vihkiparin ystäviä ja he lauloivat kyseisen kappaleen ja koko juhlaporukka oli niin liikuttunut, että jopa minä itse muistan sen tilanteen niin vahvasti, että silloin päätin jo että tätä kappaletta soitetaan myös omissa häissäni.

Leif Wager - Romanssi

Aleksi Kivi tuli tutuksi itselleni ylä-asteen äidinkielentunneilla kun "pakotettuna" piti lukea Seitsemän Veljestä. Taisin salaa jopa nauttia siitä, koska luin sen monia kertoja. Tein myös äidinkielenlopputyön niin sanotusti Aleksis Kiven elämästä, kirjallisuudesta ja näytelmistä. Kävin myös nuorempana Aleksis Kiven kuolinmökillä Tuusulanjärvellä ja sitä kokemusta myös purkasin kyseisessä työssä. Nyt haluan vaan ottaa järkkärini ja lähteä kuvailemaan samaan paikkaan reilusti kypsempänä ja asiat erilailla näkevä ja samalla suunnata lähellä olevalle Sibeliuksen kodille, missä olen myös käynyt pari kertaa. Rakastan sitä taloa eikä turhaan ole aluettakaan ylistetty, koska se on oikeesti kuin pysähtynyt maailma. Talo näyttää sisältä samalta kuin oli aikoinaan ja piha on pidetty samana kuin oli silloinkin. Se on arvostettavaa, koska ei ihan jokaiselle ihmiselle semmosta kunniaa anneta. Tänä kesänä on päästävä sinne!

Jean Sibelius - Symphony no. 2

Syy miksi en ole koskaan pahemmin kertonut näistä asioista varmaan johtaisi oudoksuviin ilmeisiin, epäuskoviin ajatuksiin ja naurunpyrskähdyksiin. Koska kuka 1993 luvulla syntynyt tyttö muka voisi ihannoida jotain tollaista? No kyllä voi ja se on harmi, että semmoselle ei löydy kiinnostusta ja ymmärrystä. Olisi mahtava lähteä kuvailemaan noihin kohteisiin kavereiden kanssa mutta taidan vaikuttaa mielipuoliselta kun oisin niin innoissani siitä, jotenka reissaan noissa kohteissa mieluummin isäni kanssa, joka edes vähän ymmärtää historian päälle jotain. En näytä päällepäin yhtään semmoselta, että oisin kovin kiinnostunut klassisesta musiikista tai vanhasta ajasta, koska huonekalutkin on viimeisen päälle Ikeasta ja tummaa puuta oleva ikkunankarmikin ottaa päähän niin kovaa. Rakastankin vanhanajan sisustusta muilla, kuten menehtyneiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden asumuksissa. Ei meidän tarvitse elää heidän aikaa, vaan annetaan sen ajan pysyä tarkoituksella menneessä ettei se koskaan turmeltuisi. 

Inspiroiduin kirjoittamaan tästä koska iskin kuulokkeet päähäni ja aloin kuuntelemaan Sibeliusta Spotifysta, joka muuten on aivan loistava juttu että kyseistä musiikkia löytyy jopa niin uudesta jutusta. Muokkailin myös kuvia vähän vanhanajan tyyliseksi, että postaus saisi asianmukaisen säväytyksen. Kovalla yrityksellä.

TWO CAN KEEP A SECRET IF ONE OF THEM IS DEAD

73 jaksoa Pretty Little Liarsia, maustamattoman viilin ylikulutusta ja uuden läppärin kanssa leikkimistä. Voiko paremmin kuvailla mun mennyttä juhannusta? Mä kun en vietä juhannusta, niin mikäs tässä kun tuijottaa PLL:ää 12 tuntia putkeen kerralla ja pitää leipäveittee yöpöydällä iha siltä varalta, että A tulee ovesta sisään. Liikaa teorioita A:sta jo mulla, että se tulee jo mun uniinkin. Ei pysty lopettaan. Oon nyt kiinni jenkkien tahdissa. Tekis mieli katsoo kaudet alusta alkaen. Tää on addiktio. Rakkautta rakkautta. ♥

Uudella läppärillä surffailtua tajusin, että miten mun vanhan läppärin kontrasti ja valoisuus oli näytössä iha eri ja sen takia oon muokkaillu kuvista ja kaikista ihan hirveitä, kun katselee nyt tällä uunituoreella koneella. Voi taivas että alkaapi ärsyttämään mutta onneks nyt on sitten tämä uusi yksilö, jolla pääsen vähän parempaa matskua tuottamaan. Muuten, Windows 8 on vaikea, siis todella vaikea. En tykkää. :(

Kuvamatskua varmaan huomenissa alan kuvailemaan, koska tässä nyt ei oo lähipäivinä pyöriny päässä kun PLL ja A:n henkilöllisyyden selvittäminen. Rar, tää on niin mun juttu mutta on hermoja raastavaa kun uskon tietäväni jo ainakin pari teoriaa kuka olis A. ;) Mites teillä, onko samanlaista PLL addiktioo ja joko ootte päässy henkiseen rauhaan sen suhteen kuka se mysteerinen Ykkös A on? Arvatkaa tekiskö mieli tehdä tänne sellanen teoriat A:n henkilöllisyydestä - postaus koska oon perehtynyt sarjaan ihan hullun hyvin.

OH MY GOD.. INGLOT!

En pysty ajatteleen kirkkaasti, kun mun edessä nököttää mun ensimmäinen ja kauan odotettu Inglotin Freedom System paletti. Ei löydy sanoja kuvaileen miten onnellinen oon tästä, koska se on just sitä mitä odotinkin ja sävyt mitä kokosin tähän, on just sitä mitä halusinkin. Nyt mulla vaan iski järkyttävä himo tilata näitä lisää ja koota erilaisia silmälookkei ja vaikka mitä hienompia yhdistelmiä. Ehkä mä nyt hetken aikaa pärjään tällä paletilla minkä ajattelin kesäpaletiks, missä yhdistyy pari neutraalia sävyä sekä sitten värikkäät sävyt. Tällä paletilla siis saan ainakin kolme erilaista lookkia tehtyä ja tietenkin voin yhdistellä ihan kaikkia sekasin, mutta pääpiirteittäin vaalein sävy 328 eli toinen oikealta katsottuna kulmaluulle, 327 eli tummaruskee oikeelta kulmavakoon ja sitten aina yks värillinen sävy liikkuvalle luomelle, mutta mua polttelee jo niin kovasti sekin että pääsen yhdisteleen esimerkiksi tota ihanaa vaaleen sinistäsävyä ja violettia liukuväriks!

Tilailin nämä Inglotin sivuilta ja toimitus oli ihan älyttömän nopea kuten kaksi hurjaa päivää. Hintaa tällä kokonaisuudella tuli postituksineen 42 euroa, eli varsinainen viiden sävyn paletti maksaa 10 euroa ja jokainen sävy maksaa 5.50 euroa ja niitä sävyjähä on ihan taivaallinen määrä. Ette uskokkaan minkä tutkimustyön tein jokaisesta sävystä, koska nettisivusävythän nyt aina on sitä mitä on ettei niihin pidä täysin uskoa. 

Huomenna urakoinkin mun koko meikkikokoelman ja heitän kaiken mäelle, jotka ei täytä yhtä hyviä laatukriteerejä kun tää mun uus rakkausmerkkini. No ei kai sentään, mutta ainakin raivaan tilaa hurjasti että saan tilattua lisää tälläsiä ihania meikkejä vihdoista viimeinkin kun on tähän ikään tullu. Miten voi olla näin laadukasta, näin edulliseen hintaan? Uusi addiktioni: Inglot. ♥

Matte Square 382, Matte Square 345, Matte Square 334, Matte Square 328 ja Matte Square 327.

Ihanaa! Kerrankin mulla on laadukas mattapaletti kesää varten. Nyt on pakko alkaa kokoon neutraalipalettia, että saa jokapäiväiseen lookkiin tehtyä omankin tälläsen. Otan mieluusti vastaan sävysuosituksia ja ehdottomasti palettisuosituksia, että mitkä sävyt sopii täydellisesti yhteen.

PALOJA LAPSUUDESTA JA MUMMULASTA

Ei oo mummulaa parempaa. Ei ainakaan sillon kun on nukkunut huonosti, juossut nolostuneena työkkärissä painostuksen takia (todistautu turhaks reissuks muutenkin), terveyskeskuksessa viimesessä sydänfilmissä ja hengitysrasitustesteissä ainakin hetkeen ja ennen kaikkee migreenin vallassa. Oli ihana mennä mummulaan, kaivaa kamera esiin ja alkaa kuvaileen mitä satunnaisempia juttuja, vanhoja valokuvia lapsuudesta, maailman parhaimpia munkkeja, rakkaudella ja huolenpidolla kasvatettuja kukkia, papan ikinuoren-miehen-yöpöydän ympärystä ja yltiörakasta koiraa. 

Parasta on myös nauttia Hakkaraisen limpparia ja täytellä työhakemusta erittäin motivoituneena ja mahdollisuudet korkeina. Mä haluan töitä koska mua hävettää se, että ottaisin edes tämän kesän työkkäriltä jotain päivärahaa tai mitä lie koita nyt vaan pärjätä - rahaa. Mä pärjään vaikka tili tyhjänä mieluummi kun otan sieltä. Nyt peukut pystyyn ja viikko jännäystä, että tuleeko mitä vastausta mun upeesta hakemuksesta. Itsevarmuutta löytyy!

Oon muutenkin ihan tosi innoissani parista asiasta, meinaan tilailin erittäin halutun meikkipaletin (tästä juttua heti kun se ilmestyy postilaatikkoon) ja vähän lisää kosmetiikkaa, kynsilakkoja ja vaikka mitä materialismi hulluudesta kärsivän hullun unelmien täyttymyksiä. No ei sentään, ei ne nyt niin massiivisen upeita oo, mutta tarpeeks mahtavia mulle. Niistä siis juttua heti kun saan ne kätösiin!

MARSUTYTÖT UISKENTELEMASSA

Helteet, voi noi ihanat helteet. Ihmisille ehkä mieluisia mutta ei niinkään turkillisille eläimille. Säälin ulkona koiria joiden ulkoiluttajat kävelee vesipullo kädessä ja intopiukeena, eikä kukaan huomioi sen koiran kuumuustilaa ja väsymystä. Tein siis päivän hyvän työn ja järjestin meiän marsuille uintipäivän! Ensiksi piti ottaa vaan Nanna uimaan isompana mutta lopulta meiän pienikin siellä altaassa löllötteli huolella. Altaana ollaan käytetty aina tota samaa mihin tulee max sentti vettä ja se on pehmee sekä lämmin materiaali, niin vesi ei kylmene niin siinä voi helposti joku vartin marsut makoilla ja roiskia vettä. Pieni oli kyllä vähän hämillään kyseisestä elementistä mut meiän Nanna sekos ihan totaallisesti ja oli hyvin vaikeeta saada sitä loppujen lopuks edes pois kuivatteleen turkkia. Pääasia että helpotti pienten oloa!

Mitä sä nyt oikee.. emmä viellä haluu pois!

PIKKUVALMISTUJAISET

Voi vitsiläinen sentään. Mä täällä kerkesin jo vähän harmitella sitä, että oiskin ehkä ollu kiva saada ees jotain erityishuomioo tänään kun virallinen valmistujaispäiväkin tänään oli. Sain kyllä tekstareita ja kyselyitä, että onko mitään juhlia tiedossa ja haluunko, että mulle pidettäis keskikesällä vähän isommat pirskeet (tottakai haluun!), mutta silti kuvittelin ettei tästä päivästä tuu mitään sen kummosempaa verrattuna normaaliin lauantaihin.

Aamusta lähdettiin vähän valokuvailemaan pitkin kyliä ja siellä upposkin aikaa parisen tuntia, muutamat kauppareissut mukaan laskettuna. Ihmettelin jo alkujaan miten ihmiset oli niin kiinnostunu siitä että, onko mulla jano, kenties tekeekö mieli jätskiä ja tarviinko jotain kaupasta. Jouduin ootteleen aina autossa ja en osannu arvata yhtään mitään, kun väkisin piti autollekkin löytää paikka niin, että peräpää on kauppaa kohden "ettei vaan aurinko paista sun silmiin kun oot viellä vähän kipee" No enhän mä mitään osannu arvailla, että takakonttiin piilotettiin ostoksia.

Kotiin tulles mut työnnettiin suihkuun ja käskettiin meneen päiväunille, kun muut alko tekeen ruokaa ja kun lopulta päästiin terassille asti, niin siellä oli meinaan aika ylläri. Mulle oli hankittu alkoholitonta viiniä, suomalaisia mansikoita, kermavaahtoo, kalaa, Jonna-kokis ja vaikka mitä herkkuja. Voi vitsi tuli hyvä mieli noinkin pienestä. Ei muuten harmita sekään, että saan objektiiviin vähän rahaa myös lahjana. Ai vitsinvitsi. ♥

Niin onnellinen olo nyt! ♥