Oon pyrkinyt olemaan mahdollisimman positiivinen ja muutenkin aktiivinen asioiden suhteen koska se helpottaa moniakin asioita elämässä ja edesauttaa monenkin asian hoitumista tuolla pään sisällä. Aina ei kuitenkaan tarvi vaan jatkaa ja yrittää olla miettimättä koska mut on luotu ajatteleen tarkasti asioita ja tää on mun luonne eikä mulla ole mitään esteitä kirjoittaa tästä tänne tainno harvemmin mulla mistään on esteitä kirjottaa koska osaan erottaa henkilökohtaiset asiat niihin mittasuhteisiin, että pysyn vain omissa mielipiteissäni enkä vedä kirjoituksiini ketään, jotka sitä eivät haluaisi tai toisi jotain liikaa tuntemattomien ihmisten tietouteen. En myöskään usko, että vaari pahastuu taivaassa että kirjoitan tästä teille. En vain usko. Uskon saavani hymyn.
Olen aikasemmin kirjoitellut blogiin siitä, miten kova mun kuolemanpelko on ja miten asiat ei helpotu edes vaikka kuolemantapauksia olen kokenut. Ehkäpä kuolemanpelkoni onkin syytä näistä asioista koska pitää kohdata kasvotusten elämän karu puoli, että tajuaa miten katoavaista kaikki on. Haluan kirjoittaa tästä asiasta koska kaipaus on suuri ja paras tapa purkaa mun tunnetiloja, on kirjoittaa.
Vaarin kuolema on yksi ehdottomasti vaikeimmista asioista elämässäni, yllättävin ja surullisin asia mun nuoruudessa enkä ole päässyt siitä eteenpäin vaikka annan monesti semmoisen kuvan. Tokaisin viikko sitten veljelleni, että
"muistatko mistä tulee 5-vuotta tänä jouluaattona?" ja sain kyllä oikean vastauksen ja myös pienen täräyttävän heiton
"ei enään kuulu laskea vuosia". Koska vuosien laskeminen lopetetaan? Tarviiko se lopettaa? Siinä vaiheessa jotenkin heräsin monien asioiden suhteen, että miten kuoleman käsittely on niin yksilöllistä. Jotkut suree, kaipaa ja pystyy jatkamaan elämää mutta mulla se on vaan niin paljon vaikeempaa. Mä suren, kaipaan ja en pysty jatkamaan elämää. Jatkamaan elämää siis antamalla anteeksi ja hyväksyen asian. Mä en hyväksy enkä tule koskaan hyväksymään. Enkä usko, että se on keltään pois paitsi multa itseltäni. Sureminen kun ei tuo ketään takaisin vaikka itkisi silmät päästään neljästi päivässä.
Vaarini nukkui pois, lähti pois, kuoli pois, menehtyi - tappoi itsensä jouluna 2008. Miten voi ilmaista vaarin kuoleman kauniisti? Ei sitten mitenkään. Vaarini ei lähtenyt kauniisti, ei rauhallisesti, ei levossa, ei tiedostetusti mutta se oli omatahto. Itsekäs omatahto. Meidän suvulle joulut oli kuin pieni pyhähetki vuodessa jolloin nautittiin, naurettiin ja hymyiltiin. Miten kukaan voi tehdä niin? Nyt mietin näin, vuosia mietin toisin.
Kyseisenä jouluaattoaamuna kun sain tietää vaarin kuolemasta, olin shokissa kuten varmasti jokainen. Ymmärrys tilanteesta oli heikko, hysteerinen ja poissaoleva. Tilanteesta pahimman teki oman isän suru, se on jotain hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Olen hyvä tulkitsemaan tunteita ja olin jo nuorena, aistin ihmisestä asioita joita monet eivät ja osaan jo pelkästä katseesta kertoa miten hajalla toinen on. Isä oli hajalla.
Miten voit itse 15-vuotiaana lapsena käsitellä omaa suruasi kun oma isäsi, kalliosi, on hajalla?
"Älä itke ettei pikkuiset ihmettele mikä on hätänä."
Ekat päivät meni sumussa. Kieltäydyin suvun jouluruokailuista, en suostunut nousemaan sängystäni. Osoitin mieltäni jostain mutta en tiedä mistä. Osoitinko mieltäni vaarille, elämän kauheudelle vai sille ettei kukaan ollut mun tukena? Tämä voi olla syy, miksi en ole päässyt asiasta eteenpäin. Tukijoukko puuttui. Muihin sattui myös mutta olisin kaivannut sen aikuisen tai edes jonkun siihen puhumaan enkä vaan nähdä itkeviä ja epäuskovia kasvoja.
"Sitä elämä on.. ihmiset kuolee ja ihmiset elää."
Olin ainut ihminen joka ei itkenyt hautajaisissa kun istuimme kirkossa. Kaikki muut itkivät. Tuijotin vain valkoista arkkua huoneen edustalla, epäuskoisena tuijotin serkkujeni kasvoja kun kyyneleet valuivat, tuijotin ja mietin mitä teen tässä ja pitäisikö minun itkeä. Olenko julma ihminen kun en nyt itke? Miten voin olla tässä ja näyttää, että mua satuttaa? Koko puolituntinen kirkossa on yhä sumun peitossa ja muistan vaan itkuisten serkkujeni kasvot ja vaarin valkoisen arkun.
Hautaustilanteessa kun kokoonnuimme kauas kirkolta, kauniille hyvin syrjäiselle pienelle alueelle mihin vaarini pääsi ensimmäisenä ikuiselle levolleen. Seisoin serkkujeni rinnalla ison ihmislauman lähellä ja katsoimme kun vaarin ystävät pitivät puheen, itkivät ja yksi heistä romahti polvilleen. Aikuinen mies, raavas aikuinen mies. Siihen vain, polvilleen. Lopulta kun oli meidän vuoromme laittaa hautaan jokaisen oma ruusu. Maailma iski vasten kasvojani. Seisoin vaarini haudan vieressä, kolme ruusua kädessäni. Minun, pienen veljeni ja siskoni jotka olivat vielä niin pieniä etteivät edes ymmärtäneet tilannetta. Sain vanhimpana sisaruksena oikeuden tiputtaa heidänkin ruusunsa vaarin arkun päälle maan alle. Kun ruusut tipahti arkun päälle, päässäni napsahti. Kyyneleiden läpi en edes nähnyt eteenpäin kun yritin etsiä katseella tuttuja sukulaisia. Muistan vaan serkkuni olevan vieressä mutta muuten koin olevani ihan irralla kaikesta mikä mua ympäröi. Ensimmäisenä kun päästiin haudalta muiden sukulaisten lähelle, näin sukulaiseni sanat huulilta: voi jonna kulta.
Todellisuudessa tajusin ihmisen kuoleman vasta hautaustilanteessa. Olen joutunut olemaan kokematta monien ystävien ja ihmisten hautaustilanteita. Ette voi edes uskoa miten keskeneräisiä ajatuksia mulla on siis pääni sisällä. Voin olla ees kiitollinen tästä, että pääsin hautaamaan oman vaarini. Eikä vaarini kuollut onnettomuudessa tai toisen tekemän julmuuden takia. Vaarini halusi itse kuolla ja se on vain hyväksyttävä. Itsekästä se on jokaiselta osapuolelta, syyttää vaaria huonosta valinnasta ja se mitä vaari teki monelle. Itsemurha ei ole koskaan hyvä paitsi ihmiselle itselle. Se satuttaa enemmän kuin sairauteen tai vanhuuteen menehtyminen koska se tulee odottamatta, puskista ja kovempana iskuna kuin nyrkillä lyönti vasten kasvoja.
Ikuisesti mietit vaan sanaa, miksi?
Edes tähän päivään mennessä en tiedä miten vaarini tarkkalleen ottaen lähti. Meitä lapsenlapsia on varjeltu siltä tiedolta. Tiedän kuitenkin asioita ja tiedän miten asiat on voinut mennä. Tiedän, että vaarini oli vihainen ja tiedän että minä itse nauroin mummin kanssa hänen rageemiselle. Näin vaarin alle 12 tuntia aikaisemmin ja en voinut tietää tätä. Miten en osannut aistia tätä? Olisinko voinut olla nauramatta? Olisinko voinut ollut työntämässä ulko-oven kiinni vaarin edestä ennen kuin vaari lähti ulos suutuspäissään? Olisinko ajatellut asioista sinä päivänä toisin vaikka vaari ja mummi ottivat humoristisesti yhteen lähes aina? En voi tietää, enkä tule koskaan tietämään. Sitä se elämä on. Menettämistä.
