keskiviikko 30. syyskuuta 2015

KATSEENVANGITSIJA

1 2

Menihän siinä vuosi. Meinaan tauluseinän tekemisen aloittamisessa. Vuosi sitten kun lupailin ääneen, että syyskuussa (2014) aion aloittaa tauluseinän teon niin se vähän jäi kun selkä ei antanut mahdollisuutta tehdä kuin pakollisimmat asiat arjen pyörityksessä. Vuosi tuon jälkeen mun seinällä vihdoin on kolme taulua. Taulua joissa on kaikissa jokin merkitys tai sanoma mun elämästä tai ajattelusta. Oon niin tyytyväinen tuohon lopputulokseen ja en tiedä raaskinko vielä edes miettiä jatkanko seinälle muidenkin taulujen asettelua vai annanko sen jäädä nyt noin. Se näyttää omaan silmääni naiselliselta ja kauniilta mutta kuitenkin katseenvangitsijalta, joka vähän oli tarkoituksenakin. Mustat kehykset korostaa vielä niiden näyttävyyttä vasten valkoista seinää. Yritän epätoivoisesti saada tähän asuntoon "särmää" kun kaikki huonekalut on niin valkoista ja korkeakiiltoista niin yksityiskohdat saisi olla mustaa tai vaikka hopeaa ettei olisi niin kovin kliinistä.

Keskimmäinen taulu on nimeltään Dreamer eli unelmoija ja siihen rakastuin yksinkertaisesti sen kauneuden takia. En aluksi edes tajunnut, että sen nimellä on jokin merkitys itselleni mutta kun sain sen tuohon seinään niin tajusin, että aika osuvasti ostin tuon kun perimmäisenä ajatuksena koko seinän tauluihin olisi se, että ne kuvastaisi mua. Vasemmallla on taulu, jossa lukee "Life is too short to worry about stupid things. Have fun. Fall in love. Regret nothing, and don't let people bring you down" ja oikealla olevassa taulussa lukee "Do things that feed your soul, not your ego, and you will be happy." Kliseisiä mutta sitäkin osuvampia sanomia.

Kaikki julisteet oon ostanut Deseniolta jos jotakuta kiinnostaa! :)

Miltä näyttää teidän silmään?

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

ÄLÄ MEE VIELÄ

5 3 4 2 6

Oonko mä ainut josta tuntuu, että on missannut "koko syksyn"? Ruska on jo kohta  loppumassa ja kaikki lehdet puista tippunut maahan enkä mä taaskaan ole kerennyt kuvailemaan mitenkään vuoden parhainta aikaa. Vaikuttaahan siihen kyllä sekin, että mä en käy missään töissä tai muutenkaan siirry paikasta toiseen kävellen niin ei niitä märkiä lehtiä tartu kenkiin. Ethän mee vielä kuitenkaan pois syksy? Sain onneksi pienesti taltioitua syksyä tänään kun suunnattiin veljen kanssa moikkaamaan toista puolta perheestä. Oli ihana nähdä koiravauva Suloa, perhettä yleensäkkin ja pelata koko päivä Wiitä. Nauruhermot saanut taas tekemistä ja täällä on yksi pikkutodiste siitä. Maaseudulla maailma on jotenkin paljon stressivapaampi ja tulee aina sellanen hyvä fiilis kun siellä on. Kaupungin hektisyys tarttuu vaikka ei töissäkään kävisi ja ihmiset vaan kimpoilee paikasta toiseen eikä osata nauttia pienistä asioista. Sunnuntaina ihmiset stressaa huomista töihin paluuta toisin taas kun isällä ollessa, Siellä ne elää jokaista päivää ihan niinkuin kaikki olisi samanarvoisia - ihan kuin ne oikeesti onkin. Ei stressata huomisesta ja se näkyy.

Stressistä puheenollen. Aikaisemmin aloittamani syöpätarinani toinen osa saattaa ottaa aikansa. Yritin aloittaa sen kirjoittamista pari päivää sitten ja se todella on nyt jäänyt yrittämisen tasolle koska oon saanut kamalia ahdistuskohtauksia sen takia. Kevät on niin tuoreesti vielä muistissa ja monet ikävät asiat, että ne repii isoja haavoja auki jos niitä yrittää käsitellä. Haluan käsitellä ja kirjoittaa teille niistä koska ne on mulle sen verta iso juttu ja tiedän, että jos saan sen kaoottisuuden muiden silmiin - se auttaa muakin tässä asiassa eteenpäin ja mikä tärkeintä; jotain joka kamppailee myöskin syövän kanssa. Sen kirjoittaminen vaan saattaa ottaa oman aikansa. Joka päivä yritän saada jotain tunteita sanoiksi ja tilanteita kokonaisiksi lauseiksi. Haluan kuitenkin antaa itselleni luvan ottaa ihan rauhassa sen kanssa, että en tee sitä kyyneleet silmissä ja verenmaku suussa. Fyysiset ahdistuskohtaukset on täysin uusi tuttavuus mulle muutenkin ja en nyt sanoisi pitäväni niistä tippaakaan. Hiljaa hyvä tulee ja eihän sitä tiedä jos vaikka ylihuomenna saan jonkun supersankari-olotilan ja saan koko tekstin tuotettua suorilta valmiiksi.

Nyt Coyote Uglya ja jääteetä kynttilöiden loisteessa. 
Ihanaa sunnuntai-iltaa teillekin!

torstai 24. syyskuuta 2015

SYÖPÄTARINANI: OSA 1

24.9.2015

Olen huomannut, että blogiini eksyy yhä enemmän ja enemmän ihmisiä syöpään liittyvillä hakusanoilla sekä tiedän, että blogiani seuraa muutkin syöpää sairastavat ihmiset. Monet heistä on nuoria kuten minä itse tai jopa nuorempia. Heitinkin tuossa jokin aika sitten kavereilleni ajatuksen ilmoille, että mitä jos mä kirjottaisin blogiin hieman enemmän syövästä ja siihen liittyvistä ajatuksista. Monesti netistä löytää vain virallisia artikkeleita syövistä tai tarinoita niiden selättämisestä eikä niihin pysty samaistumaan samalla tavalla kun ne ei ole niin henkilökohtaisia. Monet ihmiset eivät pysty puhumaan sairastamisestaan muiden kanssa ja vertaistuen saaminen ei ole niin yksinkertaista ellei lähde mukaan vaikka syöpäliittoon. Nuorella se kynnys on siinäkin asiassa korkeampi ja kuten minä, en halua mennä mihinkään tapahtumiin puhumaan mun syövästä kenenkään kanssa. Haluan jutella siitä silloin kun musta tuntuu siedettävältä ja se hetki voi olla aamuyöllä. Mikä onkaan paras tapa siihen kuin netti ja sen sisältämät sivustot joissa voi jutella muiden kanssa ja avautua omista tuntemuksistaan. Blogi on yksi mahdollisuus siihen. Tartuin tuumasta toimeen ja nyt aloitan ensimmäisen osan kirjoittamisen, joka käsittelee päivää jolloin koko syöpä saapui mun elämään ensimmäisen kerran.

17. helmikuuta 2015 olin matkalla Tampereen yliopistolliselle sairaalalle kiireesti. Olin saanut hetki sitten soiton Koskiklinikan Fysiatrian erikoislääkäriltä, että nyt on kiire mennä keskussairaalaan koska eilispäivänä otetuista magneettikuvista on löytynyt jotain mitä voidaan käsitellä vain sairaalalla. Samaan hengenvetoon lääkäri pahoitteli sitä miten ei uskonut mun kovia kipuja eikä käsittänyt miksi söin lääkkeitä kuin pahemman luokan narkomaani. Nyt hän kuulemma ymmärtää. Se päivä on piirtynyt mun soluihin, luihin ja ytimiin mun koko loppuelämäni ajaksi. Jokainen puhelu, lääkäri ja jopa ensiavun naapurisängyn nuori mies on jäänyt mieleen tarkoin yksityiskohdin siltä päivältä. Se päivä on elämäni yksi pelottavimpia enkä vieläkään pysty olemaan miettimättä sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muistan kuinka saavuin Acutaan ja mut ohjattiin alkutietojen ottamisen jälkeen suoraan ensiavun niin sanotulle vuodeosastolle, johon tulee kaikista kipeimmät ihmiset mun käsitykseni mukaan. Istuin sängynlaidalla edes kenkiä pois ottamatta kun ajattelin, että ei tässä kauaa mene. Naapurisängyssä odotteli myös lääkäriä mua muutaman vuoden vanhempi nuori mies, joka oli harmaissa lökäreissä ja selvästi aristi myös selkää. Hänen luokseen saapui lääkäri ennen mua ja muistan edelleen heidän keskustelun kristallinkirkkaasti. Hänellä oli välilevynpullistuma ja kuuntelin erityisen tarkasti mitä hänelle puhuttiin koska elin edelleen uskossa, että mullakin on sama. Sitä kun epäiltiin kokoajan. Hän joutui jäämään sairaalaan yöksi koska seuraavana päivänä olisi tiedossa leikkaus. Ajattelin vain, että hän pääsee nopeemmin eroon kivusta kuin itse. Todellisuudessa mulla olikin paljon hirveempää vaivana kuin mikään välilevynpullistuma.

Vihdoin kun mun mieslääkäri vai pitäisikö sanoa tilanteen vakavuuden huomannut lääkäri saapui mun eteen kyselemään mitä erikoisempia kysymyksiä - tajusin, että nyt ei ole kaikki aivan kohdillaan. Hän halusi nähdä miten kävelen, miten varpaille nousu onnistuu, pääsenkö kyykkyyn, pystynkö kääntymään sängyssä ja vaikka mitä. Hän täytti mun tietoja ja hänen silmistään näin, että hän tietää jotain mitä mä en. Hän vain sanoi, että mene pitkällesi, että tässä menee valitettavasti nyt pitkään että lääkäri saapuu vasta leikkauksen jälkeen näkemään mua. Monta tuntia makasin ja odottelin. Hieman jo turhautti kun halusin kotiin. Lopulta mun ympärille ilmestyi koneita, kärryjä, mieshoitajia ja erittäin vakavailmeinen naislääkäri, joka sanoi lähes suorilta mulle; magneettikuvista löytyi kasvain pakara-alueelta. Me otetaan susta koepalat nyt.  Pystyin jopa tunteen kun kaikki veri pakeni mun kasvoista ja tuntu, että toimin jonkun yliluonnollisen voiman alaisena. Tiesin mitä pitää tehdä sanomattakin ja kohta tajusin makaavani sairaalasängyllä vatsallani housut nilkoissa ja ihmisten hääräilemässä mun ympärillä. Olin yllättävän neutraali ja pystyin tilanteen jälkeen keskustelemaan tilanteesta lääkärin kanssa lyhykäisesti vaikka näin jälkeenpäin ajatellen ihmettelen miksen jo romahtanut siinä tilanteessa.

Kun kävelin pois sairaanhoitajien huoneen läpi odotustilaan koko tilanne ja sen vakavuus valkeni mulle. Puin toppatakin päälleni ja kyyneleet vaan valui mun poskilta kastellen takkia. Vedin ylisuuren hupun päähäni ja lähdin Acutan ovista pihalle ja kävelin vaan pitkin parkkipaikkaa. Ei mua kukaan ees ollut tullut vastaan ja en tiennyt mihin mä olin menossa. Otin puhelimen ja soitin äidille vielä suhteellisen rauhallisena mutta kun piti sanoa, että sieltä löytyikin kasvain - niin sanat ja ilmeisesti koko suomenkielentaito katosi. Lopulta kun sain kerrottua asian äiti sanoi soittavansa papalle, että tulisivat hakemaan mut pois sairaalalta koska en ollut kykenevä odottamaan yli tuntia siinä kunnossa äitiä. Kävelin takaisin Acutaan ja jäin tuulikaappiin seisomaan. Vedin huppua paremmin, että mun kasvoja ei näkynyt ollenkaan ja itkin. Voin kertoa, että aika moni ihminen yritti katsoa, että oonko kunnossa kun en pystynyt ollenkaan kontrolloimaan mun itkemistä. Hengittelin kuin synnyttävä nainen ja kaverit hädissään pommittivat viestejä mulle. Se vartti oli hyvin pitkä aika odottaa papan autoa ja kun lopulta näin mummun kävelevän kiireesti Acutan oville päin, mä taas jotenkin käsitin koko tilanteen. Itkin vaan ja hyperventiloin. Se automatka mummolaan oli hiljaisin ikinä. Kukaan ei autossa uskaltanut sanoa mitään kun itkin ja yritin saada happeakin takapenkillä. Sinä päivänä vielä oli toivoa, että kasvain ei olisi pahanlaatuinen.

Seuraavassa osassa kerron syöpädiagnoosin saamisesta ja sairaalaan siirtymisestä. 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

TALLINNAN REISSUA

23.9.2015 23.9.2015 23.9.2015
23.9.2015
23.9.201523.9.2015

Heippa! Kotiuduttiin parisen tuntia sitten Tallinnan reissusta ja ajattelin nyt heti tälle illalle tulla kertoilemaan kuulumisia, että ei vaan venyisi taas kohtuuttoman pitkälle niiden kertominen. Kuulumiset ei ole erikoisia mutta sitäkin väsyneempiä ja ikimuistoisempia. Reissu oli mukava ja kivoja juttuja tuli nähtyä kuten Teletorni ja sen kautta upeat Tallinnan maisemat. Hyvää ruokaa, juomaa ja luksustasoinen Estoria hotelli oli vain kirsikka kakun päälle. En ole koskaan ollut niin hienossa hotellissa ja vaikka mäkin olen hotelleissa ollut nuorenakin kilpauinnin takia, niin mikään ei ole kyllä yltänyt näin korkealle tasolle koskaan. Värikkäissä huoneissa oli upeat NASAn kehittämät sängyt, pienet ihanat yksityiskohdat pitkin hotellin käytäviä, kuten karkkikipot, hotellissa ei pystynyt liikkumaan kuin hotellin vieraat ja työntekijät koska ovista pääsi vain huonekorteilla läpi (turvallisuus tuossa maassa on plussaa) sekä mieletön palvelu esimerkiksi aamupalalla pelkästään oli jotain mistä tekisi mieli antaa koko hotellille viisi tähteä. Vau. Tuonne menen aina kun tarvitsen hotelliyöpymistä Tallinnassa. Ei ole epäillystäkään. 

Ostoksia tuli tehtyä taas aikas hyvä määrä ja nyt löytyy esimerkiksi niin syksyisiä kynsilakkoja OPIlta, lisää Victoria's Secretin herkkutuoksuja, MACin huulipunia, muutamia ruusukultaisia koruja, uusia alusvaatteita ja tolkuttomasti erilaisia pastoja mitä hamstrasin Virukeskuksen ruokakaupasta, joka oli kuin maanpäällinen ruokaparatiisi. Mainitaan nyt vielä lavallinen sitruuna jääteetä Superalkosta, joka on maailman parhainta. Voiko ihminen enempää pyytää Tallinnan reissulta? Nyt katse kohti Liviä ja toisenlaisia äitejä, käsi sipsipussiin ja nautiskelemaan omasta kodista, joka ei häviä millään osa-alueella edes luksushotellille.

Riittiköhän tämä kolme kertaa Tallinnaa tälle vuodelle?

lauantai 19. syyskuuta 2015

EPÄREHELLISYYS KIRPPUTORILLA

19.9.2015

(Ei näin kaunis kukkakuva sovi näin rumaan aiheeseen mutta harmikseni ei nyt ole sopivampaakaan.)

Ajattelin avautua yhdestä hyvinkin paljon tällä hetkellä ärsyttävästä asiasta, joka itseasiassa tapahtui hetki sitten. Oikeestaan se on kyllä tapahtunut aikaisemmin mutta hetki sitten me sen vasta huomasimme. Kyseessä on siis se, että meidän kirpputoripöydästä varastettiin arvokkaita Arabian tauluja ja ilmeisesti miestenvaatteita. Herää kysymys siitä, että miksi kukaan tekee niin ja miten pystyy elämään itsensä kanssa sen jälkeen? Kirpputori ei tarkoita, että sinne ihmiset vie myytäväksi (tai joidenkin mielestä ilmaiseksi saataville) tarpeettomia tavaroita joita he eivät välttämättä enää kaipaa takaisin ja on oikeestaan aivan sama maksaako niistä vai nappaako salakavalasti ne omaan laukkuun tai oikeen nerokkaasti omien myytävien tavaroiden sekaan samalla kun käy tyhjentämässä oman kirpputoripöydän. Kukaan ei valvo pitkäkyntisten epämääräistä ja laitonta toimintaa ja ei tarvisekkaan koska myytävät tavarat ovat myyjän omalla vastuulla eikä vaikka kirpputorin omistajan mutta laittaa se ärsyttämään kun huomaa, että joku on sulta varastanut eikä varmasti kukaan sitä helpolla sulattaisi.

Ärsyttää niin suunnattomasti tuollainen vääryys ja varsinkin sen vuoksi, että suurimman menetyksen koki mun äiti, joka innokkaasti ajatteli saavansa kivasti taskurahaa Tallinnan reissua varten. Äiti laittoi myytäväksi jo vuosikymmeniä hänellä olleet arvokkaat Arabian keräilytaulut ja velikin laittoi myytäväksi merkkivaatteita todella halvalla joista joku maailman luokan ääliö on saanut hyviä vaatteita maksamatta senttiäkään. Laskelmien mukaan menetettiin yhteensä 324 euroa, joista 285 euroa oli äidin tauluista. Annoin kaikki rahat äidille mitä mun myymistä tavaroista tuli koska tiedän miten paljon äitiä harmittaa se, että menetti monet taulunsa euroakaan niistä saamatta ja vielä kun oli pohtinut, että pitäisikö ne myydä huutonetissä tai vaikka viedä Suomen huutokauppakeisarille, joka varmasti olisi ollut innoissaan niistä. Asian olisin voinut sulattaa jos ne tavarat olisi olleet mun mutta koska ne ei olleet, niin asia on vieläkin ärsyttävämpi. Omilla tavaroillani en saanut kuin noin 60 euroa kun en paljoa sinne mitään laittanut myytäväksi ja ei se määrä siltikään riitä kuin ehkä yhteen tauluun mitä äiti myi. Toivottavasti se nyt edes hieman jossain syvällä äidin sisällä auttaa harmitukseen vaikka ei helposti mun rahoja edes ottanut vastaan.

Äiti soitti hetki sitten kirpputorille takaisin ja sen paikan mahtava miesomistaja vastasi puhelimeen ja sanoi heti, että hän valitettavasti uskoo kaikkien taulujen tulleen varastetuksi mitkä olivat pöydästä lähteneet koska ne ovat niin arvokkaita ja heillä on lukitussa lasivitriinissä samaa sarjaa olevia tauluja myynnissä tälläkin hetkellä. Hän sanoi rehellisesti, että heillä on valtavasti varkaita joista osa ihan ammattivarkaita eikä heille voida mitään koska kirpputori on iso ja ihmisiä valtavasti eli he sulautuvat näppärästi ihmismassan sekaan. Hän myös sanoi, että hän ei luota ihmisiin enää ollenkaan kun on koko uransa aikana nähnyt niin paljon varkaita kirpputoreilla eikä mikään enää yllätä mihin ihmiset kykenevät. Voin sanoa, että tämä kokemus ainakin avasi mun ja äidit silmät eikä varmasti olla enää niin sinisilmäisiä ja uskota hyvään ihmisistä. Viedään tasan varmasti kaikki vähänkin arvokkaat lukittuihin kaappeihin jos kirpputoripöytä otetaan. Oma syyhän tämä oli ja jälkiviisas on helppo olla mutta periaatteestakin tämä on niin väärin ja kuten äiti sanoi niin toivottavasti ne taulut tuovat nyt paljon epäonnea näille varkailla. Mun puolesta niiden kautta voi vaikka kulkeutua joku demoni heidän kotiinsa ja se saa kiusata hamaan loppuun asti heitä.

Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, että kuinka yleistä tuollainen toiminta on koska itse aina leikittelen ääneen ajatuksella, että miten helppoa joidenkin on varastaa ja vähän muutella hintalappujen paikkoja kirpputoreilla kierrellessä. En vaan olisi koskaan uskonut, että jollain on pokkaa varastaa noinkin arvokkaita tavaroita vaikka en kyllä käsitä miten on pokkaa varastaa yhtään mitään. Se on niin kauan jonkun muun omaisuutta ennen kuin on sen itse kassalle maksanut. Ei sitä muistakaan kaupoista mennä ottamaan hyllyiltä tavaraa siinä uskossa, että ne siitä voi ottaa maksamatta tai ajatella, että ei kaupan omistaja niitä tarvitse.

Ootteko te kokenut epärehellisyyttä kirpputoreilla? 

perjantai 18. syyskuuta 2015

TÄMÄN HETKEN SUOSIKKEJA

seitsemänkahdeksan kymmenen yhdeksän kuusi kolme

1. Paperipillit. Oon totaallisen hurahtanut pilleillä juomiseen ja ei taida olla mitään muuta juomaa paitsi maito jota en pillillä juo. Hamstraan aina uusia paperipillejä kun niitä tulee vastaan koska viikkokulutus on aika korkea kerran päivässä menee pari kolme pilliä lähes poikkeuksetta.

2. Zoella ja PointlessBlog. Oon jo vuosia ihaillut Zoeta ja nyt oon taas löytänyt hänen vlogien pariin. Oon aivan koukussa niihin. Ne pelastaa huonommankin päivän ja vähän paremmankin. Saatan katsella joinain päivinä tuntitolkulla hänen videoitaan. Tietenkin myös Zoen poikaystävän Alfien videot on ihan parhaita. Joku teinityttö sanoisi tähän "relationship goals" koska näiden kahden suhde on juuri sitä. Onko siellä ketään heidän fanejaan?

3. Vitaminwater. Makuaisti on muuttunut hurjasti syöpähoitojen vuoksi ja sen takia kaikki vanha lemppari ei maistukkaan niin hyvältä enää. Yleensä hoitokuurin jälkeen esimerkiksi limpparit ei uppoo ollenkaan hiilihappojen ja "polttelun" takia eikä ne maistu yhtään samalta ja koska edellisestä hoitokuurista on vasta pari viikkoa, niin oon vielä siinä tilassa että totuttelen taas limppareiden maailmaan. Vitamiinivedet on kuitenkin noussut ihan lemppareiksi tämän vuoden ajalta kun tekisi mieli juoda jotain hyvää mutta neutraalia jossa ei ole hiilihappoja. Voin juoda niitä ihan janojuomanakin mutta sitä menoa mä olisin konkurssissa.

4. Sisustusjulisteet. Katselen päivittäin uusia mahdollisia julisteita mitä voisin tilailla tänne mutta onneksi järki joskus älähtää pään sisällä, että nyt on pakko hidastaa koska kohta loppuu tila. Olisi ihana jo alkaa tekemään sitä katseenvangitsija-seinää mistä puhuin vuosi sitten ennen sairastumista ja sen tekeminen on siis perustellusti siirtynyt vaan eteenpäin. Olisi varmaan jo aika alkaa tekemään sitä mutta ennen sitä... pakko tilata vähän lisää julisteita!

5. Body mistit. Victoria's Secretin body mistit on ollut kovassa käytössä kun niitä oon alkanut hieman viiveellä hamstraamaan. Makeiden tuoksujen ystävänä ne on aivan ihania vaikkakin hirmu hypetettyjä ja normaalisti mua alkaisi ärsyttämään sellainen enkä todellakaan kannattaisi niiden "tukemista" mutta onhan ne nyt niin suloisia ja hyväntuoksusia, että annetaan nyt tämän kerran anteeksi ja mennään valtavirran mukana.

6. Fetajuusto ja nuudelit. Voi eines ja sitä rataa. Oon löytänyt taas nuudelit mun elämään ja niitä menee viikossa varmaan pari pakettia helpostikkin ja ei todellakaan mitään terveellisintä versioo vaan useimmiten ihan perus mamaa. Nuudelsonien kaveriksi tietenkin fetajuustoa ja sitä voi laittaa aivan kaikkeen muuhunkin ruokaan rajoja tuntematta. Paahtoleivästä lähtien kaikki mun ruuat tuntuu saavan kaveriksi fetajuustoa.  

7. Snapchat. Ei, mä en itse snäppää mutta oon riippuvainen muiden snäpeistä. Seuraan ihan mahtavia persoonia, jotka on pääosin suomalaisia vlogaajia ja paria julkisuuden henkilöä. Aivan parasta ajanvietettä kun laittaa puhelimesta pyöriin 900 sekunnin verran snäppejä yhdeltä henkilöltä ja syö vaikka hyvää ruokaa välillä tukehtuen siihen kun saa nauraa toisen jutuille joissa ei välttämättä oo ees mitään punasta lankaa saati edes järkeä. Se onkin ihan parasta koska se on niin arkista.

Onko meillä samoja suosikkeja?

torstai 17. syyskuuta 2015

LAPSETTOMUUS

17.9.2015

Tämän lähes neljän vuoden aikana oon kirjoittanut blogiin hyvin aroista, vaikeista ja henkilökohtaisista asioista eikä ole kovin monia juttuja mitä te ette olisi joltain osin saanut tietää. Mulle on luontaista olla avoin ja kertoa miltä tuntuu ilman suojamuureja tai suurta sensurointia. Avoimuus on mun tavaramerkki ollut aina ja varsinkin blogissa. Tänään jatketaan vaikeiden aiheiden parissa ja nyt tarkoitan hyvin vaikean aiheen parissa. Tätä ei varmasti moni julkinen bloggaaja uskaltaisi tehdä ja voi olla, että asetan itseni hyvin heikoille jäille mutta onko mulla oikeestaan mitään menetettävää? Ei. Oon ilmeisesti jo menettänyt sen kaikista tärkeimmän eikä se todellakaan ole mun yksityisyys eikä mikään koskaan mene sen menetyksen yli. Aihe on tänään syövästä johtuva mahdollinen lapsettomuus.

Pienenä tyttönä tunsin jo ensimmäisiä fiiliksiä siitä, että haluan ehdottomasti aikuisena olla äiti. Äitiyden odottaminen ja ihannointi kasvoi muhun tiukemmin kiinni vuosi vuoden jälkeen eikä ollut kenellekkään epäselvää, että halusinko joskus äidiksi. Se oli itsestäänselvä asia ja ajattelin koko lapsuuteni sekä nuoruuteni, että tulen äidiksi sitten aikuisena ja ajattelin mitä höpsömpiä asioita lasten karkkipäivistä ja muistakin kasvatuksellisista asioista. Kilo nallekarkkeja lapsien karkkipäivänä lauantaisin oli esimerkiksi yksi ajatus mitä mukamas aion toteuttaa aikuisena kun saan lapsia. Naiivia ajattelua mutta niin sen kuuluukin olla. Ei lapsena tai nuorena tarvitse miettiä, että mitä jos en tulekkaan äidiksi terveydellisistä syistä tai vaikka ihan vaikka sen vuoksi, että yksinkertaisesti en voi tulla äidiksi. Sen asian ei pidä käydä mielessä eikä tarvitsekkaan. Unelmia ei tarvitse musertaa turhalla realismilla. Realismi kuitenkin iski ja se vei multa mahdollisesti suurimman unelmistani.

Keväällä kun aloin saamaan syöpähoitoja, olin valehtelematta ihan joku muu kuin itseni. Olin huumattuna suuren osan päivästä kipulääkkeillä ja mielialalääkkeillä. Makasin vaipoissa tyynyjen tukemana sairaalasängyssä missä sairaanhoitajat siirtelivät mua ylöspäin lakanoilla aina kun valuin sängyssä alaspäin ja jalat kosketti sängyn päätyä. Olin avuton ja ajatus ei kulkenut niin kirkkaasti miten normaalisti. En osannut puollustaa omia oikeuksiani tai edes ajatella, että pitäisi. Ei kukaan sanonut mulle, että taistele sun oikeuksista. Mä taistelin mun hengestäni ja se oli tarpeeksi siihen hetkeen. Syytän kuitenkin itseäni hieman siitä, että miksi en ollut skarpimpi mutta samaan aikaan suututtaa ettei lääkäri edes kertonut, että syöpähoidot saattavat viedä multa kyvyn tulla äidiksi. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin haluisin sen olevan ja vierittää mahdollisen epäoikeudenmukaisuuden lääkäreiden niskoille koska kevät oli kirjaimellisesti aikaa jolloin mun oma lääkärikin ajatteli, että mä tulen kuolemaan alle vuoden sisään. Kuka alkaisi siinä vaiheessa tarjoamaan munasolujen pakastamista? Olen kuitenkin sitä mieltä, että mulla olisi ollut oikeus saada tietää mahdollisesta vaihtoehdosta. Se vaihtoehto ei vaan siinä kaaoksessa tainnut käydä kenenkään mielessä. Ymmärtäähän sen vaikka en haluaisi ymmärtää.

Viimeisien kuukausien aikana koko asia on kehkeytynyt sellaiseksi suureksi kiveksi mun sisälle. Välillä se tuntuu nousevan kurkkuun ja joskus se tuntuu tukkivan verenkierron sydämestä. Välillä tuntuu niin pahalta, että tekisi mieli heittää lähin lasitavara seinään ja katsoa kuinka se hajoo miljooniksi palasiksi - ihan kuten mä hajosin. Kun sulta viedään mahdollisesti kaikki mahdollisuus suurimpaan unelmaan ja tavalla, joka on kaikella muullakin tapaa epäreilua niin ei sitä tahdoa hyväksyä omaksi nykyiseksi todellisuudekseen. Se tuttu ajatus "miksi juuri mä" alkaa pyörimään päässä. Mä olin valmis uhraan vaikka mitä sen vuoksi, että saisin olla äiti. Mä olin valmistautunut siihen koko elämäni, ajatellut asiaa joskus monia tunteja päivästä ja läheisimmät ystävät tiesivät tasan tarkkaan kaikki mun kasvatukselliset ajatukset, arvot ja sen miten ajattelen äitiydestä. Olin antanut itsestäni kaiken sille unelmalle ja oon edelleen valmis antamaan. Oon osittain hyväksynyt sen, että mä en ehkä koskaan saa biologisia lapsia mutta silti en tahdo hyväksyä sitä. Aion taistella tämänkin asian puolesta niin paljon kuin pystyn. Perkele, tämä sairaus ei vie multa kaikkea.

Ajatus siitä, että et koskaan parane sairaudestasi ja elät jatkuvassa pelossa koska se räjähtää sisälläsi siihen tilaan, että sitä ei pystytä enää kontrolloimaan. Siihen päälle kun lisää sen, että sulta viedään lähes ainut syy miksi elät siinäkin helvetissä. Äitiys on se asia jonka vuoksi mä elän niinkuin elän. Unelmista suurin, tavoitteista lähin.Voin hyväksyä sen, että elän parantumattoman sairauden kanssa mutta en sitä, että se vie multa itseni ja unelman, joka on tehnyt musta itseni. Syöpä ei anna armoa.

Vaalikaa naiset terveyttänne. Älkää pitäkö itsestäänselvänä sitä, että te voitte tulla äidiksi. 
Joku nainen menettää sen unelman joka päivä.

maanantai 14. syyskuuta 2015

SYKSYN TÄRKEIN OSTOS

132

Kuinka monelle teistä kalenteri kuuluu ensisijaisten hankintojen ostoslistalle kun syksy lähestyy? Uskoisin, että varmasti aika monella naispuolisella. Se on sellainen joka vuotinen must-juttu ollut itselle jo pitkään kun pääsee hankkimaan ihan uutukaisen kalenterin. Opiskelujen päätyttyä se on ollut huomattavasti tyhjempi mutta aina niitä menoja sinne saa silti kirjoitettua. Tänä vuonna kerkesin jo miettimään, että onko mitään järkeä sellaista hankkia kun en täyttänyt tuota edellistäkään kalenteria yhtään ilmeisestä syystä. Alkuvuosi ja kevät meni huumattuna sairaalassa, loppukevät ja kesä jaloille noustessa ja nyt loppukesä sekä syksyn alku on vasta tätä normaaliin elämään tarttumista. Ajattelin epäröinnistä huolimatta hankkia kalenterin ja antaa itselle syyn saada sinne merkintöjä vaikka pitkällä sairaslomalla olen ja en tiedä mitä tulevaisuudessa aion tehdä töiden osalta. Pelkkä kalenterin hankinta on niin arkinen ja yksinkertainen asia mutta itselle se oli monen viikon pohdinnan alla oleva päätös. Tuntuu jotenkin epätodellisen hyvältä joku kalenterin hankinta - tuntuu niin normaalilta ja ihan kuin kaikki olisi kuin ennen eli hyvin.

Oon muutenkin alkanut tuntemaan tuttuja innostumisfiiliksiä paljon suuremmilla mittakaavoilla mitä tässä lähiaikoina vaikka kaikki mut tuntevat tietää, että innostun pelkästä kaupassa käynnistä nykyään. Tulevien viikkojen aikana on tiedossa parin yön Tallinnan reissua upeassa uudessa Solo-hotellissa, serkkutytön kanssa treffailua ja kaikkia suunnitteluvaiheissa olevia pikkureissuja. Tulevan kuukauden sisään sitten mahtuukin paljon lisää mukavia juttuja kuten isäpuolen 50-vuotisjuhlat, jotka on itselle iso juttu jo monin osin. Näen paljon ihmisiä, jotka ei ole nähnyt mua sairastumisen takia tänä vuonna, pääsen suunnittelemaan koristeluja, syömisiä sekä tottakai heilun kamerani kanssa kuvaten juhlat. Jos lähtisin ajattelemaan enemmän miten hyvin mun asiat on kaikesta huolimatta tällä hetkellä, silmät kostusivat kyynelistä. Oon äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että oon elossa edelleen ja mun aika ei oo vielä päättymässä eikä oo pitkään aikaan jos se on musta kiinni.

Kalenterista kiitollisuuteen. Tyypillistä mua. Kaikesta saa lopulta diippiä.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

UNELMAOBJEKTIIVI

6 2 3
1

Heippa kaikille! Syyskuun puoliväli lähenee ja itseasiassa sekin on parin päivän päässä. Aika juoksee aivan hurjan nopeesti kun miettii, että vastahan ensimmäiset helteetkin tuli ja muutenkin kesää odoteltiin niin pitkään, että koko syksyn tuleminen yhtäkkiä onkin aika yllätys. Positiivinen sellainen ainakin omasta mielestäni koska rakastan syksyä kaikista vuodenajoista eniten. Ruskaa tässä malttamattomana jo odotan ja tänä vuonna erityisen kovasti koska... mä menin ostamaan uuden objektiivin! Voin kertoa, että siinä toteutu yksi pitkäaikainen haave vaikkakaan eihän se nyt mun ensimmäinen objektiivi ollut mutta laadultaan aivan toista sarjaa mitä mun aikasempi mikä sekin on rakas kyllä mutta painiihan ne nyt aivan eri sarjoissa jos vertailemaan pitää alkaa. Objektiiviksi valikoitu hyyyvin paljon hypetetty Sigma 35mm 1.4 Art eli hyppäsinpä ammattilaisobjektiiveihin. Erittäin iso investointi mutta se 800 euroa oli hyvin käytetty jo ekan päivän perusteella.

Ajattelin teille tähän höpötyspostaukseen lätkäistä pari esimerkkikuvaa laadusta ja valovoimaisuudesta mutta tälle päivälle ajateltu kuvausreissu hieman takkuili kun oon kovissa hermokivuissa ollut tässä viime päivät ja jaksaminen ei vieläkään lähentele hyvää. Joudun vaan tyytymään tällä hetkellä lepäämiseen ja voimien keräämiseen, jonka jälkeen voin alkaa testailemaan objektiivia kunnolla. Sain muutamat kuvat otettua kaikesta huolimatta ja tässä ne jo onkin näkynyt. Tykkään ainakin itse laadusta valtavan paljon ja koska oon aivan rakastunut tähän objektiiviin, niin ajattelin jättää kuvat rauhaan yhdeltä osin. Alan kokeilemaan nyt kuvien "vakiokoon" pitoa eli en rajaisi enää kuvia ja suurentaisi niitä siitä koosta mihin ne olisi luotu tämän blogin leveyden perusteella. 800 pikselin leveys pysyisi mutta korkeus tippuisi 633 -> 533. Haluan itse nähdä häiritseekö se omia silmiäni ja palaanko lopulta vanhaan kokoon mutta annetaanko pienemmälle kuvakoolle mahdollisuus sen nimissä, että nyt uuden objektiivin otokset pääsisivät kokonaisuudessaan näkyville.

Kertokaa ihmeessä onko tämä kuvakoko häiritsevä vai otetaanko kokeiluun?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

ENSIMMÄINEN TAISTELU TAKANA

9.9.2015

Aamulla katselin ikkunasta kuinka ihmiset kävelivät lähintä tietä lapsien kanssa kohti päiväkotia ja bussipysäkkejä. Sitä tietä oon itse viimeksi kävellyt yli kahdeksan kuukautta sitten. Siihen tielle on mun kotitalon ovelta alle 20 metriä. Se kiteyttää ytimekkäästi sen millainen mun mennyt vuosi on ollut; rajoitettu ja suojattu. Se kuitenkin on hetkeksi taakse jäänyttä elämää koska mä pääsin ensimmäisen taisteluni loppuun sunnuntaina. Kahdeksan sytostaattikuuria on onnistuneesti isketty suoniini ja nyt olisi aika levätä. Taistelu ei ole päättynyt vaikka olisin sitä tietenkin toivonut mutta olen jokatapauksessa itsestäni todella ylpeä, että oon jaksanut tämän puoli vuotta kovia sytostaatteja noin neljäkymmentä vuorokautta ja sädehoitoa melkein viikon. En pysty edes vertaamaan näiden rankkuutta mihinkään muuhun mitä olen elämäni aikana kokenut. En usko, että mikään vetäisi edes vertoja tälle taistelulle. Eka erä takana ja nyt on erätauon paikka. 

Seuraava kontrolliaika jolloin mun keho kuvataan kokonaisvaltaisesti, on marraskuussa ja siitä lähtien mut kontrolloidaan kolmen kuukauden välein. Siihen väliin mahtuu tietenkin verikokeita, keskusvaltimokatetrin huuhtelua kerran kuukaudessa ja tietenkin mahdollisesti ylimääräisiäkin lääkärikäyntejä mutta pääosin nyt pötkitään eteenpäin seuranta-tilassa ja se tarkoittaa, että voin alkaa kuntouttamaan itseäni ja odottelemaan koska omat hiukset alkaa kasvamaan takaisin.

Seuranta-vaihe pelottaa itseäni tolkuttoman paljon vaikka varmasti osaatte kuvitellakin miten innoissani oon. Hoitaja sanoi osuvasti mulle viimeisenä päivänä sairaalassa, että pelko kuuluu tähän luonnollisesti koska kun oon käynyt sairaalassa hoitokuureilla, on se tuonut tietynlaista turvaa mutta nyt kun pitäisi palata "omilleen" ja tavallaan jäädä tyhjän päälle, niin se saattaa kauhistuttaa. Se on aika osuvasti sanottu koska mä tunnen juuri niin vaikka hoitokuurit ei mitenkään parhaimpia asioita mun mielestä ollut. Ristiriitaisuus ei lopu koskaan tämän sairauden kanssa taistellessa. Odotan jo niitä normaaleja olotiloja ja sitä, että jaksaa tehdä asioita samalla energialla mitä yli vuosi sitten. Ehkä tämä epätietoinen ja pelokas olo väistyy kun taas tottuu tilanteeseen. Kevätkin oli yhtä sekasortoa kun tämän diagnoosin sain ja silloin vaan yksinkertaisesti täytyi kohdata elämä ihan eri tavalla mihin oli tottunut. Tämä on nyt uusi ajanjakso elämästä ja ei tiedä mitä se tuo tullessaan tai kauanko se kestää mutta pyrin nauttimaan siitä niin paljon kuin osaan. Ilman, että sitä kaikkea varjostaa jatkuva pelko.

Huikeeta nähdä taas, elämä!