LEMMIKIN KUOLEMA

Jokainen ihminen joka joskus on omistanut lemmikkieläimen ja saanut luotua siihen täydellisen kiintymissuhteen - tietää mitä tämä tuleva postaus käytännössä tulee tarkoittamaan kaikessa karuudessaan ja aitoudessaan. Haluan kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen kuoleman välisen kuilun.

Eläinrakkaat ihmiset tietävät, että lemmikin poismeno on yksi hirveimpiä ja raastavimpia tunteita mitä voi tuntea eikä se ole yhtään sen vähäisempi tunnetila kuin mikään muukaan menettämiseen liittyvä tunne. Yleisesti pidetään yllä sitä ajatusta, että ihmisen kuolema on aina paljon hirveempi asia kuin eläimen eikä ole oikeutettua surra autokolarissa kuollutta koiraa enemmän kuin ihmistä. Siitä tietää olevansa osa ihmiskuntaa. Ihmiset ovat tehneet itsestään muka niin korvaamattoman lajin, että kaikki muut siinä rinnalla ei ole mitään. Ihmiset on ehkä eniten kehittyneimpiä, älykkäitä ja taidollisesti huippuhyviä mutta välillä tuntuu, että me käyttäydytään kuin pahimmat petoeläimet viidakossa ja niinhän me käyttäydytään. Meillä ei ole oikeutta määritellä mikä suru on oikea ja mitä voi väheksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toisen tuntema suru lemmikin menettämisestä on pienempi kuin toisen ihmisen tuntema suru äidin menettämisestä. 

Tämä on tunteita ja varmasti raivoa herättävä mielipide asiasta mutta mä olen käytänössä sitä mieltä, että mä en paheksu jos joku tuntee enemmän surua ja kaipausta lemmikkiä kohtaan kuin menetettyä sukulaista. Mulla eikä kenelläkkään ole oikeutta alkaa vähättelemään toisten tunteita eikä meillä ole mitään käsityskään siitä mitä toinen voi tuntea. Jokainen ihminen tietää tämän ainakin alitajunnassaan. Unohtakaa hetkeksi normit, päähämme istutetut ajatukset ja se mikä on moraalisesti muka oikeaa. Se on vapauttava fiilis kun ei välitä muiden mielipiteistä.

Se mikä mua inspiroi tähän aiheeseen on se, että reilu viikko taaksepäin sain tietää että hyvin rakas isovanhempiemme koira on jouduttu lopettamaan parin vuoden terveystaisteluiden jälkeen. Se tunnelataus mikä musta lähti siinä vaiheessa ulos oli valtava. Mä olin saanut olla osa kyseisen koiran elämää 14 vuotta ja sain kunnian tuntea yhden kilteimmistä koirista koskaan. Tuttuun tapaanhan reagoin tietoon itkien ja lamaantuen - aivan kuten oisin reagoinut ihmisen kuolemaan. Mä en vähättele eläimen tai ihmisen kuolemaa jos kiintymys on verrattavissa toisiinsa. Tarkoitan tällä sitä, että koira on ihmiselle nykymaailmassa erittäin lojaali, rakas ja tärkeä osa elämää. Lojaalimpi, rakkaampi ja tärkeämpi kuin moni ihminen. Tämän vuoksi koen mahdotonta surua Peppiinan kuolemasta mutta myös siitä, että mitä mun isovanhemmat ja erityisesti pappani tuntee. Peppiina ei ollut vain lemmikki papalle vaan  valtava osa koko elämää. Jos pappa oli työmatkalla niin Peppiina oli apaattisin ja surullisin näky ikinä ja jos Peppiina oli jossain muualla niin ei pappa tiennyt mitä nyt tehdä. Tässä erittäin hyvä on esimerkki siitä, että mikään tai kukaan ei voi koskaan vähätellä toisen tuntemaa surua tai tunnesidettä missään muodossa. Oli se sitten ihmiseen tai eläimeen koettua.

Lemmikki on rakas oli se sitten marsu, hevonen, kultakala, panda tai koira. En mä ehkä nyt lähtisi vertailemaan käärmeen tai hämähäkin kuolemaa ihmisen kuolemaan tai samanlaista menettämisen tunnetta mutta en mä voi myöskään tuomita jos joku niin tuntisi. Kellään ei ole siihen oikeutta vaikka hölmöltä se tuntuisi. Tunteet on yksilöllisiä ja niitä ei voi väheksyä eikä arvostella. Omat mielipiteet ja ajatukset on hyvä pitää ominaan jos ei omista taitoa asettua toisen tilanteeseen.

En tiedä henkilökohtaisesti itse miten koskaan tulisin pääsemään koiran menettämisestä yli. Mietin päivittäin miten mun pappani jaksaa ja pelkkä ajatus papan pahasta olosta saa mut surulliseksi. Tiedän miten rakas ja korvaamaton haukku tämä oli hänelle. Yhtä paha isku tämä on hänelle kuin Napsun menettäminen mulle toissakesänä. Mä suren edelleen Napsun kuolemaa jokapäiväisesti. Mä elin hänen kanssaan 8 vuotta  ja se on pitkä aika. Jokapäivä nukuttiin samassa huoneessa ja joka päivä näin. Pakostihan siinä kehkeytyy kiintymyssuhde jos on edes pientä taipumusta kiintyä eläimiin. Lemmikin kanssa kun viettää enemmän aikaa kuin monen ihmisen. Se on vaan fakta ja se fakta on unohtunut monelta ihmiseltä, jotka tuomitsevat toisen tuntemaa surua lemmikin kuolemasta. 

Ihmiset valitettavasti määrittelevät miten jokaisen pitäisi toimia, ajatella ja tehdä. Auta armias jos joku sattuu suremaan kuolevaa eläintä enemmän kuin ihmistä. Mikä oikeus jollain on sanoa, että se on vähempi arvoisempi asia tai muka epänormaalia? Eläimiä mekin ollaan vaikka todella kehittyneitä semmosia. Me ollaan kehitytty tunnemaailmalta sille tasolle, että voidaan kokea samankaltaista kiintymystä ja rakkautta eläintä ja asioita kohtaan mitä ihminen voi tuntea toista ihmistä kohtaan. Se on biologiaa. Leijona rakastaa leijonaa, ihminen ihmistä. Leijona ei ole niin kehittynyt kuin me ja siksi hän ei välttämättä nyt lähde rakastamaan gasellia vaan haluaa syödä sen mutta poikkeuksia löytyy kaikessa. Petoeläin voi kiintyä ihmiseen ja ihminen petoeläimeen. Sano normit tai tutkijat mitä tahansa.

Rakastakaa ja surkaa niitä lemmikkejä niin paljon kuin vain osaatte. Normeille niiaavat ihmiset voi ihan rauhassa nettipalstoilla vääntää näistä asioista ja leimata eläinrakkaat nössöiksi. Meillä ainakin on enemmän pokkaa olla sitä mieltä mitä itse ollaan. Normit on ihmisten luomia ja sen takia ihmiset voi myös muuttaa niitä. Rakastaa eläimiä yhtä paljon kuin ihmisiä. Lemmikiltä saatu rakkaus sentään on puhdasta ja aitoa toisin kuin monelta ihmiseltä. Se rakkaus on paljon arvokkaampaa.

Mitä itse ajattelet aiheesta?