sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

LEMMIKIN KUOLEMA


Jokainen ihminen joka joskus on omistanut lemmikkieläimen ja saanut luotua siihen täydellisen kiintymissuhteen - tietää mitä tämä tuleva postaus käytännössä tulee tarkoittamaan kaikessa karuudessaan ja aitoudessaan. Haluan kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen kuoleman välisen kuilun.

Eläinrakkaat ihmiset tietävät, että lemmikin poismeno on yksi hirveimpiä ja raastavimpia tunteita mitä voi tuntea eikä se ole yhtään sen vähäisempi tunnetila kuin mikään muukaan menettämiseen liittyvä tunne. Yleisesti pidetään yllä sitä ajatusta, että ihmisen kuolema on aina paljon hirveempi asia kuin eläimen eikä ole oikeutettua surra autokolarissa kuollutta koiraa enemmän kuin ihmistä. Siitä tietää olevansa osa ihmiskuntaa. Ihmiset ovat tehneet itsestään muka niin korvaamattoman lajin, että kaikki muut siinä rinnalla ei ole mitään. Ihmiset on ehkä eniten kehittyneimpiä, älykkäitä ja taidollisesti huippuhyviä mutta välillä tuntuu, että me käyttäydytään kuin pahimmat petoeläimet viidakossa ja niinhän me käyttäydytään. Meillä ei ole oikeutta määritellä mikä suru on oikea ja mitä voi väheksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toisen tuntema suru lemmikin menettämisestä on pienempi kuin toisen ihmisen tuntema suru äidin menettämisestä. 

Tämä on tunteita ja varmasti raivoa herättävä mielipide asiasta mutta mä olen käytänössä sitä mieltä, että mä en paheksu jos joku tuntee enemmän surua ja kaipausta lemmikkiä kohtaan kuin menetettyä sukulaista. Mulla eikä kenelläkkään ole oikeutta alkaa vähättelemään toisten tunteita eikä meillä ole mitään käsityskään siitä mitä toinen voi tuntea. Jokainen ihminen tietää tämän ainakin alitajunnassaan. Unohtakaa hetkeksi normit, päähämme istutetut ajatukset ja se mikä on moraalisesti muka oikeaa. Se on vapauttava fiilis kun ei välitä muiden mielipiteistä.


Se mikä mua inspiroi tähän aiheeseen on se, että reilu viikko taaksepäin sain tietää että hyvin rakas isovanhempiemme koira on jouduttu lopettamaan parin vuoden terveystaisteluiden jälkeen. Se tunnelataus mikä musta lähti siinä vaiheessa ulos oli valtava. Mä olin saanut olla osa kyseisen koiran elämää 14 vuotta ja sain kunnian tuntea yhden kilteimmistä koirista koskaan. Tuttuun tapaanhan reagoin tietoon itkien ja lamaantuen - aivan kuten oisin reagoinut ihmisen kuolemaan. Mä en vähättele eläimen tai ihmisen kuolemaa jos kiintymys on verrattavissa toisiinsa. Tarkoitan tällä sitä, että koira on ihmiselle nykymaailmassa erittäin lojaali, rakas ja tärkeä osa elämää. Lojaalimpi, rakkaampi ja tärkeämpi kuin moni ihminen. Tämän vuoksi koen mahdotonta surua Peppiinan kuolemasta mutta myös siitä, että mitä mun isovanhemmat ja erityisesti pappani tuntee. Peppiina ei ollut vain lemmikki papalle vaan  valtava osa koko elämää. Jos pappa oli työmatkalla niin Peppiina oli apaattisin ja surullisin näky ikinä ja jos Peppiina oli jossain muualla niin ei pappa tiennyt mitä nyt tehdä. Tässä erittäin hyvä on esimerkki siitä, että mikään tai kukaan ei voi koskaan vähätellä toisen tuntemaa surua tai tunnesidettä missään muodossa. Oli se sitten ihmiseen tai eläimeen koettua.

Lemmikki on rakas oli se sitten marsu, hevonen, kultakala, panda tai koira. En mä ehkä nyt lähtisi vertailemaan käärmeen tai hämähäkin kuolemaa ihmisen kuolemaan tai samanlaista menettämisen tunnetta mutta en mä voi myöskään tuomita jos joku niin tuntisi. Kellään ei ole siihen oikeutta vaikka hölmöltä se tuntuisi. Tunteet on yksilöllisiä ja niitä ei voi väheksyä eikä arvostella. Omat mielipiteet ja ajatukset on hyvä pitää ominaan jos ei omista taitoa asettua toisen tilanteeseen.


En tiedä henkilökohtaisesti itse miten koskaan tulisin pääsemään koiran menettämisestä yli. Mietin päivittäin miten mun pappani jaksaa ja pelkkä ajatus papan pahasta olosta saa mut surulliseksi. Tiedän miten rakas ja korvaamaton haukku tämä oli hänelle. Yhtä paha isku tämä on hänelle kuin Napsun menettäminen mulle toissakesänä. Mä suren edelleen Napsun kuolemaa jokapäiväisesti. Mä elin hänen kanssaan 8 vuotta  ja se on pitkä aika. Jokapäivä nukuttiin samassa huoneessa ja joka päivä näin. Pakostihan siinä kehkeytyy kiintymyssuhde jos on edes pientä taipumusta kiintyä eläimiin. Lemmikin kanssa kun viettää enemmän aikaa kuin monen ihmisen. Se on vaan fakta ja se fakta on unohtunut monelta ihmiseltä, jotka tuomitsevat toisen tuntemaa surua lemmikin kuolemasta. 

Ihmiset valitettavasti määrittelevät miten jokaisen pitäisi toimia, ajatella ja tehdä. Auta armias jos joku sattuu suremaan kuolevaa eläintä enemmän kuin ihmistä. Mikä oikeus jollain on sanoa, että se on vähempi arvoisempi asia tai muka epänormaalia? Eläimiä mekin ollaan vaikka todella kehittyneitä semmosia. Me ollaan kehitytty tunnemaailmalta sille tasolle, että voidaan kokea samankaltaista kiintymystä ja rakkautta eläintä ja asioita kohtaan mitä ihminen voi tuntea toista ihmistä kohtaan. Se on biologiaa. Leijona rakastaa leijonaa, ihminen ihmistä. Leijona ei ole niin kehittynyt kuin me ja siksi hän ei välttämättä nyt lähde rakastamaan gasellia vaan haluaa syödä sen mutta poikkeuksia löytyy kaikessa. Petoeläin voi kiintyä ihmiseen ja ihminen petoeläimeen. Sano normit tai tutkijat mitä tahansa.


Rakastakaa ja surkaa niitä lemmikkejä niin paljon kuin vain osaatte. Normeille niiaavat ihmiset voi ihan rauhassa nettipalstoilla vääntää näistä asioista ja leimata eläinrakkaat nössöiksi. Meillä ainakin on enemmän pokkaa olla sitä mieltä mitä itse ollaan. Normit on ihmisten luomia ja sen takia ihmiset voi myös muuttaa niitä. Rakastaa eläimiä yhtä paljon kuin ihmisiä. Lemmikiltä saatu rakkaus sentään on puhdasta ja aitoa toisin kuin monelta ihmiseltä. Se rakkaus on paljon arvokkaampaa.

Mitä itse ajattelet aiheesta?

12 kommenttia :

  1. Muistan kun meidän koira jouduttiin lopettamaan muutama kesä takaperin. En ollut ikinä koskaan siihenastisen elämäni aikana nähnyt isäni itkevän edes ihmisten hautajaisissa, mutta kun tätä karvakorvaa laskettiin multiin, isä romahti täysin. Surin koiraa itsekin, mutta kun näin miten hajalla isäkin siitä oli, lisääntyi oma murhe ainakin puolella.
    Koira ei kerennyt olla meillä paria vuotta kauempaa, mutta kiintymyssuhde se vaan kehittyi siihenkin ja edelleen koiraa muistellaan yhdessä, viimeksi eilen. Voin vain kuvitella millainen suruaalto meidän perheen valtaa, kun nyt tänä vuonna 10 vuotta täyttävä herramme jonain päivänä siirtyy koirien taivaaseen. Se on kuin yksi meistä sisaruksista ja kulkenut rinnalla kaikki ylä- ja alamäet viimeisen vuosikymmenen aikana, rakkaus sitä kohtaan ei oo yhtään sen vähäpätöisempää, se on jopa suurempaa kuin joitain ihmisiä kohtaan. Puhumattakaan koiran meille osoittamasta rakkaudesta ja kiintymyksestä.

    Kiitos tästä postauksesta, oli ihanaa lukea vähän erilainen postaus eläimistä. Etenkin kun ajatukset kohtas omieni kanssa jo ensimmäistä lausetta lukiessa. Osanottoni ja voimia oikein paljon ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa näkee miten pienessäkin ajassa eläin saa ihmisen luomaan ihan todella syvän kiintymyssuhteen. Se on niin hienoa, että ihmiset kokee semmosia tunteita eläimiä kohtaan vaikka ei edes yhteistä puhekieltä oo. Se kertoo jo rakkauden aitoudesta jotain. :)

      Oli surullista lukee tota miten teidän koiran kuolema otti koville varsinkin teidän isälle. Toisen surua on pahinta seurata kun ei voi oikein auttaakaan ja sitten vielä oma surukin siinä rinnalla käsiteltävänä. Vaikeita asioita on.

      On teidänkin koiraherra jo pitkän elämän elänyt ja varmasti hyvän. Koira ansaitsee rakastavan perheen ja eipä sillä muuta oo merkitystä. Koira kuitenkin tyytyy vähään ja tulee onnelliseks pelkästä läsnäolosta ja huolenpidosta. ♥

      Tosi mahtavaa kuulla, että joku muukin tuntee näin. Se on vielä hyvää meissä ihmisissä, että tunnetaidot on edes jotenkin pysynyt ennalla edes eläimien kohdalla. :) Kiitoksia sinne myöskin! ♥ Kyllä se elämä lopulta voittaa vaikka monet asiat ois rankkoja ja varsinkin nämä menettämiset.

      Poista
  2. Mielettömän hyvä postaus hei! Oon täysin samaa mieltä.
    Ja voimia kaikille siellä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä hei että säkin jaat näitä ajatuksii ja kiitos hurjasti! ♥

      Poista
  3. Uskon, että jokainen lemmikinomistaja voi samaistua näihin tunteisiin. Vanhempiemme yli kymmenen vuotias mäyräkoira jouduttiin lopettamaan viime kesänä ja koko perheemme, erityisesti isäni, oli aivan murtunut koiran poismenosta. Kesti todella kauan, että vanhempani toipuivat rakkaan lemmikin kuolemasta, olihan koira ollut niin kauan tärkeä osa heidän elämäänsä ja arkea. Aina välillä mietin, miten pääsen koskaan yli siitä, kun tämä oma koiramme sitten joskus poistuu minun ja mieheni elämästä. Toki lemmikkiä otettaessa olen jo miettinyt sitä, että jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin siitä täytyy luopua. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan.

    Osanottoni ja voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miehille se on yllättävän useinkin jopa "rankinta" ja se varmaan selittyy hyvin helposti sillä, että koira tuntee isännän. Ei sillä, että nainenkin vois olla korvaamaton mutta yleensä miesten ja koirien välille syntyy joku juttu. Ei toki aina, en sano sitä mutta useesti. Varsinkin jos perhekoirasta kyse. :)

      Luopuminen on rankin asia kyllä lemmikin omistamisessa. Se on aina takaraivossa mutta ei sitä haluis uskoa.

      Kiitos sullekkin! :)

      Poista
  4. Meidän mummulla ja pappalla kerkesi olla kolme ihanaa kissaa mutta mikään niistä ei elänyt kahta vuottakaan. Mut tosi rakkaita niistä kerkesi tulla koska vietettiin mummulassa niin paljon aikaa ja itkuhan siinä tuli kun aina ne kisut katos jonnekin, luultavasti auton alle jäivät..:( Ja mulla oli myös gerbiilejä 11-vuotiaana jotka jouduin myymään, koska pikkuveli allergisoitui... Oli sekin menetys ja pahalta tuntui. :( Mulla ei kuitenkaan oo ikinä ollut tosi pitkäaikaista lemmikkiä, kun eihän ne gerbiilitkään kerenneet olla kuin puolisen vuotta meillä. En voi ees kuvitella miten suuri suru ihmiselle tulee kun lemmikki, jonka on omistanut yli 10 vuotta, kuolee.... Mutta aika on rajallinen jokaisella ja elämä on täynnä menetyksiä ja kuolemia. Kaikkihan me kuollaan joskus.

    Mun mummu ja pappa (just noi kissanomistajat) kuolivat molemmat 2011 lopussa ja nyt viime maaliskuussa 18. päivänä mun äiti pääsi heidän seuraksi sinne parempaan paikkaan. :'( Kyllä se oman äidin menetys tämän ikäisenä on pahin menetys mitä voi tulla... Mutta voisin silti verrata vaikkapa sitä koiran kuolemaakin tähän, jos itse on ollut tosi pieni kun koira on tullut taloon ja se elää vanhaksi ja kuolee sitten kun itse alkaa lähestyä kahtakymppiä. Se koirahan on sillon ollut osa elämää koko ajan, niinkuin äiti ja isä ja sisarukset. Kyllä se eläin voi yhtälailla olla perheenjäsen ja mulle lemmikit on aina olleet tärkeitä! Jotkut ei sitä vaan käsitä.

    En ymmärrä miten jotkut vähättelee toisten lemmikkien kuolemaa, ihan hirveetä. :( Mulla on nytkin ollut gerbiilejä ja kolme on kuollut, mutta jotenkin kaikki tuntuu vähättelevän sitä ihan hirveesti? Ei mulla kerennyt kunnollista tunnesidettä tulla niihin kun sain ne jo kun olivat vanhoja, muutaman kuukauden ne meillä oli. Mutta pahalta se silti tuntuu löytää oma lemmikki kuolleena terraariosta, ei se oo kenenkään asia ruveta vähättelemään. Nyt mulla on nuorempia gerbiilejä joiden pitäis elää pari vuotta ainakin vielä, niin varmasti tuntuu paljon pahemmalta siinä vaiheessa menettää. Ja siinä vaiheessa jos joku vähättelee niin suutun. :/ Yleensä hyväksytään kissojen ja koirien sureminen mutta muut lemmikit ikäänkuin ovat jotenkin arvottomampia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Olivia. Mulla ei löydy sanoja oikeesti miten pahoillani oon. En halunnut kuulla tätä asiaa. :( Voi hemmetti soikoon. Osanotot sinne ja älyttömästi voimahaleja sekä jaksamista. ♥ Mietin sua vähän väliä päivän mittaan kun luin tän sun kommentin puhelimella. Oot kokenut ihan mielettömän suuren menetyksen ja en oikeesti toivo mitään muuta yhtä paljon just nyt kun se, että sä jakselet. En voi käsittää miten rankka elämäntilanne toi on mutta hei, sä selviit! Tiedät sen varmasti itekkin. :)

      Oon sun kanssa niin samaa mieltä tosta, että kissojen ja koirien kuolemat on niin sanotusti niitä "arvokkaampia" ja sitten tämmösten "rottien" ja önkimönkiäisten kuolemat on mitättömiä. Suosittelen ite ainakin marsujen omistajana kaikkia arvostelijoita kokeilemaan marsujen kanssa elämistä saman verra kuin mä (10 vuotta) niin kyllä varmasti jokaisen pusuhuulen kuolema tuntuu ja kovaa sydämessä - jos ihan oikeesti omistaa tunteet. On tunteetonta lajitella se, että mitä saa surra ja mitä ei. Sama asia ihmisten kanssa koska valtaosa suree jos julkkis kuolee auto-onnettomuudessa mutta hei tajuuko monikaan, että se tuntematon kolarin uhri tänään Iltalehden sivuilla oli myös ihminen ja jonkun rakas mutta siitä ei nostettu yhtä suurta meteliä. Vähän ehkä eri aihe mutta silti jollain tapaa samaa kategoriaa. "Isommassa arvossa" olevat on niitä, joita surraan eniten ja koirathan iskee tilastollisesti jyrsijät mennen tullen.

      Kaikkihan me todella joskus kuollaan mutta ei sitä koskaan kyllä opi hyväksyyn. Kai se on ihan luonnollistakin.

      Poista
    2. Kiitos paljon osanotosta! ♥ Muut ihmiset ympärillä auttaa jaksamaan. Onneksi on tuo poikaystävä tuossa, muuten vois olla vaikeaa yksin tässä omassa asunnossa! Kyllähän tää ottaa aikansa, mutta en missään vaiheessa oo menettäny kokonaan toivoa. Nousen tästä, mutta aikaa siihen voi mennä.

      Nuorisotyöntekijäksi oon menossa opiskelemaan, ja oon tästä tilanteesta saanu jollain ilveellä positiiviseksi ainakin sen että varmasti siinä ammatissa on hyötyä, että on elämänkokemusta. Vastaan tulee varmasti koviakokeneita lapsia ja nuoria, niin sitä osaa paremmin suhtautua heihinkin kun on itse kokenut suuren menetyksen.

      Mun pikkusiskoahan tässä eniten käy sääliksi, hän täyttää toukokuussa 13. :( Kani on hänellä lemmikkinä, oon jo nyt miettinyt miten koville se ottaa kun kanikin jossain vaiheessa nukkuu pois... Mutta se on nyt 3,5-vuotias niin pitäis olla vielä elinaikaa hyvin jäljellä. :)

      Kyllä munkin mielestä pitää ensin itse omistaa se lemmikki monta vuotta että voi ottaa kantaa tuohon lemmikin kuolema-asiaan. Helppohan se on niiden sanoa, joilla ei koskaan ole ollut elämässä rakasta eläintä. Kokeilkoot itse miltä se tuntuu, kun monivuotinen lemmikki jossain vaiheessa kuolee! Vasta sitten on oikeus sanoa, ettei lemmikin kuolema tunnu missään. Siinä tapauksessa on kyllä joku sydämetön ihminen kyseessä jos on edelleen sitä mieltä. :D

      Poista
    3. Kyllä se siitä. Elämä voittaa jossain kohtaa mut eipä tässä mikään kiirekkään oo. Surutyö ottaa aikansa. ♥

      Nuorisotyöntekijä kyllä tarvitsee elämänkokemusta tai ainakin näkemyksiä elämään. Oikee asenne ainakin työtä kohtaan sulla, hieno juttu! Se työ on ainakin todella tärkee ja hienoo, että ihmiset kouluttautuu siihen!

      Oon täysin samaa mieltä sun kanssa ton viimesen kappaleen kanssa. Mulle on aivan sama jos joku vähättelee lemmikin kuolemaa koska se todistaa vaan kaks asiaa: joko ei ole itse kokenut samaa tai on tunteeton.

      Ps. Toivotaan että sun pikkusiskon pupusta kehittyy turbopupu joka elää pitkään. ;>

      Poista
  5. Löysin tän postauksen kun googlasin lemmikin menettämistä. Ajattelin itse tehdä joku päivä tälläaen vastaavan postauksen. Juuri eilen sanoin poikaystävälle, että jos joku suree käärmettään tai hämähäkkiä, on hänellä yhtä suuri oikeus suruun kun minkä tahansa lemmikin menettäneellä. Tää oli hyvä postaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Sureminen on niin yksityinen ja ennenkaikkea YKSILÖLLINEN asia, että ei kenellekkään voi/saa olla mitään oikeutta kommentoida siihen mitään. Tunteettomat ja "surussa kokemattomat" voi sähistä niin paljon tästä aiheesta kun haluaa mutta kaikki menettämisen kokeneet ja oikeesti eläimiäkin kohtaan empatiaa tuntevat - tietää mitä se suru voi olla.

      Poista

∞ Siistiä kielenkäyttöä ja muistetaan toisten kunnioitus.
∞ Otan mieluusti vastaan palautetta hyvässä ja pahassa, mutta kritiikinomaisesti.