MITÄ JOS TYÖ ON ELÄMÄ?

Joskus harmituttaa oma tilanteeni kun en omista läheisiä varhaiskasvatustyössä olevia kavereita joiden kanssa voisin jutella vapaa-ajallakin työasioita (tietenkin vaitiolovelvollisuuden nimissä) ja jakaa ajatuksia niin kasvatuksesta, omista tavotteista työn suhteen ja tunnetiloista. Mun kaverit ei tajua edes pienellä murto-osalla mun työstä mitään vaikka muutamat on tehnyt harjoitteluita päiväkodissa joko peruskoulun tai työkkärin kautta. Ne ei anna kovin suurta kuvaa varhaiskasvattajan työstä ja sen tietää vaan ne ihmiset, jotka tällä alalla töitä on tehnyt ihan kunnolla. Työ, joka antaa aivan mielettömästi mutta vie samalla suuren osan jaksamisesta vaikka valtaväestö luulee, että me leikitään työksemme ja välillä käydään syömässä. Me ei voida purkautua mieltä painavista asioista kuin nimettömästi ja kertoa miten ahdistaa se ja se asia työssä. Me ei saada, ei voida eikä meidän ammatillinen ylpeys edes alentuisi siihen. En usko, että kukaan tätä työtä aidosti rakastava ja tekevä voisi koskaan sanoa julkisesti pahaa sanaa työstämme vaikka joku mättäisi. 

En voisi missään nimessä verrata tätä työtä esimerkiksi muihin hoitoalan töihin koska lähes kaikissa muissa joudutaan kohtaamaan kuolemaa ja sairauksia. Varhaiskasvatustyössä ei sentään kuolematapauksia niin useesti tapahdu mutta se huoli, vastuu ja työpanos vie yhtä paljon ihmisestä kuin se kuoleman käsittely mitä vaikkapa vanhustyössä hoitajat kokevat useesti. En voisi elää ilman niitä negatiivisia tunteita. Mä elän niille tunteille. On mahtavaa kokea huonoa oloa asioista joiden meidän työssä pitäiskin aiheuttaa huolta ja keskittymistä. Tiedän siitä että mä olen oikeessa työssä ja mä teen tätä isommalla motivaatiolla kun 100 prosenttisesti. Mä elän tätä työtä varten ja en usko, että koskaan tulen tekemään mitään muuta työtä kuin tätä. 

Koen usein harmitusta niitä kohtaan, jotka eivät ole vielä kokenut tätä tai eivät koskaan tule kokemaan. Miten jotkut eivät edes mun iässä tiedä mitä työtä haluavat tehdä elämässään ja eivät omista mitään työelämän tavotteita. Mä oon asettanut jo aikoja sitten kovat tavoitteet itselleni työni osalta ja olen jo alle vuodessa saavuttanut kaksi tavoitetta. Pääsin työnimikkeeseen mihin halusin ja teen työtä mihin joka aamu herään vaivalloisesti ja työmaalle saavuttua tajuan, että se aamuinen itkupotku-nouseminen on kaiken sen arvoista. Voin hengähtää kun ovat sulkeutuu mun seläntakana ja voin tehdä työtä jolla on merkitystä ja arvoa.

Oon 21-vuotias ja oon tehnyt hommia varhaiskasvatustyössä jo viisi vuotta - niin harjoitteluiden mutta virallisen työelämänkin parissa. Se on pitkä aika mun ikäiselle. Oon nähnyt satoja ja satoja erilaisia lapsia, lukuisia perheitä ja valtavasti työkavereita. Oon oppinut ihan kaikilta osapuolilta elämästä, työstä ja itsestäni ja oon itse antanut monille jotain. Mä en voisi koskaan tehdä työtä, jota teen sen kahdeksan tuntia päivässä ja sen jälkeen koen, että kukaan ei ole saanut mitään muuta kuin työnantaja rahaa kassaan ja itse merkinnän työpäivän suorittamisesta. Haluan tehdä tätä työtä koska se merkitsee ja antaa enemmän kuin vie. 

Se kun alle vuoden ikäinen lapsi alkaa luottamaan suhun, oot se seuraava syli aamulla äidin jälkeen ja se kun ensimmäisenä hapuillaan sun luo kun herätään päiväunilta. Se on jotain elämisen arvoista. Mä elän näitä asioita varten koska mä en ole kokenut vielä niitä muka maailman kauneimpia ja arvokkaimpia hetkiä kuten äidiksi tulemista. Mä voin kokea arvokkuutta ja kauneimpia hetkiä päivittäin olematta äiti. Joku päivä kun musta ehkä se äiti tulee niin oon ainakin oppinut asioista mielettömän määrän, oppinut jaksamisen jalon taidon ja arvostaa niitä pieniä asioita elämässä. Tämä työ ei ole mulle vaan siis työ vaan koko elämä, joka opettaa mua elämää  varten ja joskus toivon, että kun parikymmentä vuotta olen tätä tehnyt niin tunnen yhä näin.

Elän itseäni varten. Sen takia teen tätä työtä.