Muistan kun ensimmäisen kerran mulle tehtiin pitkä työsopimus ja iso pomoni luki sopimusta tietokoneelta ääneen ja tuli palkkauskohta johon kommentoi, että "sulla on siis tällä hetkellä palkkaus... 1970 euroa." Ajattelin, että jumankauta oon rahoissani ja miten kukaan koskaan voi valittaa tällasista palkoista. 1970 euroa kuulosti niin suurelta rahalta rahattoman nuoren mielestä mutta nyt pari vuotta myöhemmin ihmettelen vaan, että mitä vääryyttä meidän ammattikunta joutuukaan kohtaamaan. Ymmärtäisin jos tuo palkkaus kohdistuisi heihin jotka asuvat vanhempiensa luona elätettävänä kuten minä työurani alkuaikoina asuin. Nykyään lähellä Tampereen ydinkeskustaa omistusasunnossa asuvana on ihan eri ääni kellossa. Onneksi palkkani on noussut edes jonkun verran tuosta lähtökohdasta mutta silti se ei yletä edes keskipalkkaisten ihmisten palkkauslistalle. Yksinkertaisesti naurettavaa.
En ole katkera siitä, että olen huonosti palkattujen porukassa enkä koe, että se vähentää työni arvoa missään määrin mutta haluan vaan avata ajatuksia siitä, että miltä tuntuu tehdä tärkeää työtä huonolla palkkauksella. Olen kuitenkin pitänyt omaa työtäni arvokkaana jo ennen kuin olen sitä tehnyt kokopäiväisesti koska tiedän miten vaativaa se voi olla, joten taustalla ei ole mitään kaunoja sitä kohtaan, että hakeuduin tähän työhön kuvitellen, että palkkaus on jotain politikkotasoa. En kuitenkaan kuvitellut sen olevan näin matala. Aion jokatapauksessa tehdä tätä työtä oli palkkaus sen kaksi tuhatta tai neljä tuhatta.
Vastuu ja huoli on tässä työssä sanoinkuvaamattoman suuressa tekijässä. Sulle annetaan sellainen lapsimäärä omalle vastuulle, joka mielletään perhekäsitteissä suurperheen lapsimääräksi niin kyllä siinä kieli keskellä suuta saa mennä jos tahtoo selvitä. Tässä työssä me kannetaan vastuuta joidenkin ihmisten elämän tärkeimmistä asioista. Se on jo asia mikä pitäisi huomioida. Suurin kiitollisuus itselläni tietenkin kohdistuu näihin vanhempiin, jotka luottavat meidän ammattitaitoon ja tuovat ne rakkaimpansa meidän vastuullemme päivittäin. Ylpeys ja kiitollisuus on siis tämän työn parhaimpia puolia, jotka vievät eteepäin. Ylpeys kohdistuu lapsiin, jotka oppivat meidän silmien alla päivittäin jotain uutta ja kiitollisuus kohdistuu heihin, jotka osaavat arvostaa sitä mitä me teemme. Me emme vaan leikitä lapsia tai vaihda vaippoja. Olemme ammatiksemme kasvattajia vanhempien rinnalla. Sitäkään ei moni tunnu ymmärtävän ellei ole itse vanhempi tai tee tätä työtä.
Varhaiskasvatuksen työntekijät eivät vedä mellakoita, työnseisauksia tai huuda mediassa miten aliarvostettuja olemme. Tässä työssä valtaosa on mahtavia ja osaavia ihmisiä sekä olemme varmasti yksi motivoitunein ammattikunta mitä tässä maassa on. Me mietitään kymmenen kertaa kuumekouristuksissa sängyn pohjalla, että pääsenkö millään lähtemään töihin. Meillä on sydän niin tiukasti juurtunut työhömme, että me kannetaan huolta meidän työstä ja myös työkavereista - oli tilanne mikä tahansa. Ei haluta pahentaa työn rankkuutta millään teolla. Oma sairastuminen vaikeuttaa työkavereiden työtä ja sitä ei haluta. Töihin tullaan vaikka pää kainalossa koska välttämättä ei ole ketään joka tulee tekemään sinun paikalle työtä sinä päivänä. Asiat on paljon karumpia kuin miltä pintapuolin saattaa näyttää. Tämä on yksi niistä töistä, jotka näyttää ulkopuolisten silmissä paljon helpommalta mitä se todellisuudessa on. Monien päättäjien pitäisi laskeutua niistä elitistien korkeuksista ja kokeilla miltä oikea työnteko - oikea vastuu - tuntuu ja miten paljon se verottaa. Monet asiat voisivat muuttua.
Tämä työ ei ainakaan anna palkkaa, joka kohtaisi työn todellisen arvon mutta tämä työ antaa enemmän kuin yksikään työ, jota voisin ajatella tekeväni. Opin joka päivä tästä työstä jotain ja se on kaikista arvokkainta. Kun ensimmäisen kerran 16-vuotiaana tein töitä vuoden päiväkodissa niin ajattelin ja ajattelen edelleen, että se on elämäni parhain vuosi. Nykyään täysin ammattitaitoisena ihmisenä mun ajatus on sama. Jokainen vuosi on mulle se parhain koska saan tehdä tätä työtä. Saan nähdä satoja erilaisia kasvutarinoita oikeiden ihmisten elämästä, oppia olemaan epäitsekäs, oppia arvostamaan ympärillä olevia ihmisiä, oppia kuuntelemaan, oppia näkemään vaikeatkin asiat vahvuutena ja oppia ennenkaikkea kantamaan vastuuta jostain muusta kuin itsestäni. Tästä työstä ei rikastu rahallisesti mutta tästä työstä rikastuu monella elämän osa-alueella paljon enemmän eikä sitä pystytä mittaamaan missään. Toivottavasti tästä työstä kuitenkin joskus saadaan oikeudenmukainen palkkaus niin työn mielekkyys pysyisi koko työelämän loppuun asti samana - jokaisella.
Teetkö itse työtä palkan takia vai palkkauksesta huolimatta?
