perjantai 16. lokakuuta 2015

SYÖPÄTARINANI: OSA 3

16.10.2015

Lue ensimmäinen ja toinen osa Syöpätarinani-postaussarjaa.

Jos multa kysyttäisiin, että mikä on mun elämäni hirvein kokemus tai ajanjakso - sanoisin ehdottomasti maaliskuun tältä vuodelta. Siihen kuukauteen mahtuu traumaattisimmat ja ahdistavimmat asiat mitä olen koko elämäni aikana kokenut. Edellisessä postauksessa sanoinkin, että syöpädiagnoosin saaminenkaan ei ylitä hirveydellään joitain asioita mitä jouduin kokemaan sairaalassa ollessani. En kuitenkaan väheksy millään tavoin diagnoosin hirveyttä tai sitä, että se ei olisi mun elämää muuttanut koska se on sen täysin muuttanut. Mun elämä on aivan erilaista kuin vuosi sitten. Oon oppinut elämään ja rakastamaan itseäni kevään hirveyden takia. Kokemuksien takia joita en haluaisi kenenkään tällä maapallolla käyvän läpi. Voin kiittää vaan kevään kokemuksia siitä, että olen oppinut rakastamaan itseäni virheineni ja arvostamaan elämää jokaisella solulla, niillä sairaillakin yksilöillä. Tulen tässä seuraavassa osassa teille kertomaan teille osan niistä kokemuksista. 

Viimeinen osa loppui siihen, että siirryin syöpäosastolle ortopedian ja traumatologian osastolta. Se oli perjantai ja muistan kuinka ensimmäinen huolenaiheeni huoneeseen päästessäni oli se, että "eikö täällä saa käyttää puhelinta" kun seinällä oli kuva puhelimesta jonka päällä oli iso punainen kieltomerkki. Meidät otti myös vastaan sairaanhoitaja, joka ei paljoakaan mitään puhunut silloin ja meille tuli sellainen olo, että onko tää todellisuudessa nyt tälläistä kun meille oli vain ylistetty syöpäosastoa päätalon puolella. Onneksi se oli väärä oletus ja loppujen lopuksi kaikki sairaanhoitajat ovat olleet kerrassaan ihania. Suuri apu kaikessa mikä tässä matkan varrella on tullut eteen.

Epiduraalipuudute selkään

Muistaakseni sinä ensimmäisenä viikonloppuna päätettiin, että multa otetaan pois kipupumppu ja tilalle tulee epiduraalipuudute. Sen tarkoituksena oli puuduttaa mun alavartalo/selkä, että kivut eivät olisi niin helvetilliset. Epiduraalipuudute oli niin sanotusti piikki selässä ja sieltä tuli pieni letku joka oli yhdistettynä pumppuun jossa oli kipulääkettä ja se sieltä pumppasi sitä nonstop muhun. On hieman epäselvää edelleen mutta on epäillys, että anestesialääkäri laittoi ensimmäisellä kerralla sen piikin liian syvälle ja se saattoi painaa hermoa. Tähän epäilykseen havahduttiin operaatiota seuraavana yönä. Yönä, joka on valehtelematta elämäni hirvein. Mikä epiduraalipuudute?  Täällä tietoa siittä.

Havahduin illalla sängyssäni kovenevaan selkäkipuun, joka oli niin kokonaisvaltainen etten kokoajan edes tiennyt, että sattuuko mua selkään, jalkoihin vai ihan jokapuolelle. Muistan, että painoin hoitajanappia ja aikeissani oli pyytää lisää kipulääkettä. Ei mennyt montaa sekuntia kun kivut vaan voimistui räjähdysmäisesti ja nyt mä puhun sellasesta kivusta, että kuolisin mieluummin ennen kuin kokisin sellaista tuskaa enää ikinä. Se kipu oli niin järkyttävää, että ennen kuin kerkesin edes ajattelemaan järkevästi - aloin rämpyttämään hoitajanappia ja tässä vaiheessa mä aloin huutamaan sekä itkemään mikä on mun tyyppiseltä aika paljon. Hälytykset laukesivat päälle ja kohta ovesta juoksi hoitaja, joka sulki hälytyksen ja tuli mun viereen. Hän taisi huomata, että pumpusta oli kerennyt lääke loppumaan. Hän vaan katsoi mua ja sanoi, että hakee apua. Hän lähti ovesta ja painoi hälytyksen uudestaan päälle. Muistan tästä vaan sen, että mä itkin kuin tapettava siinä sängyssä ja sellainen hälytysvalo välkkyi oven päällä ja käytävällä. Kohta huoneeseen tuli puolijuoksulla muutamia hoitajia joista yksi tuli mun viereen ja tarttui kädestä kiinni. Hän seisoi siinä ja puristi mun kättä sekä yritti saada ajatukset muualle. Pari hoitajaa sääti pumpun kanssa ja silloin ne tajusi, että se oli oikeesti kerennyt loppumaan. Tässä vaiheessa oli kova kiire. Yksi hoitaja tajusi, että vuorossa ei ole ketään joka osaisi/saisi annostella pumppuun lääkkeen ja nyt tarvitaan anestesialääkäriä. Soittoa päätaloon ja hoitajat olivat kuolemanvakavia. En pysty määrittämään kauanko niissä kivuissa olin koska on ihme, että edes pysyin tajuissani. Se kipu oli potenssiin miljoona verrattuna lannerangan murtumasta johtuvaan monen kuukauden tuskaan. Se oli niin nopeasti alkava ja lamauttava, että jopa se pitkäaikainen kipuhelvetti häviää sille.

Kehonhallinnan heikkeneminen

Mulla oli tästä pitkäaikaisesta makoilusta johtuen käsien lihakset todella pahasti kipeytyneet. Tuntui, että lihakset olisivat tulehtuneet kun ne olivat niin kipeät. En pystynyt tekemään käsilläni yhtään mitään. Varsinkaan pukemaan saati nousemaan käsieni varaan sängyllä. Olin sängyn vankina entistä enemmän. En pystynyt kääntymään, liikkumaan tai edes käsiäni käyttäen toimimaan. Hoitajat siirtelivät mua sängyssä siirtolakanoiden avulla aina kun esimerkiksi valuin sängyssä kohti jalkopäätyä koska en pystynyt itsekkään korjaamaan asentoa. Monella voi herätä tässä vaiheessa ihmetys, että miten mä kävin vessassa jos en pystynyt edes nousemaan. Mä en käynytkään. Mulla oli katetri ja vaippa. Reilu kuukausi sitten vielä työelämässä oleella nuorella aikuisella. Mun yleiskunto ja kehonhallinta niin sanotusti romahti hyvin lyhyessä ajassa. Olin vuodepotilas sen oikeessa merkityksessä. Mut puettiin, pestiin ja hoidettiin sängyssä. Tätä ei onneksi kestänyt hirveän kauan koska mulla oli kova tahto päästä YLÖS ja eroon siitä ahdistuksesta, jonka henkinen ahdistus ja sängyssä makoilu niiden masentavien ajatusten kanssa aiheutti.

Pikkuhiljaa mut siirrettiin istumaan sängyn vieressä vessatuolille johon en välttämättä pystynyt edes pissaamaan koska katetri oli niin sanotusti lamauttanut lihaksiston enkä "enää osannut" ja sekin selkärangassa oleva taito piti opetella uudestaan kävelyn lisäksi. Pikkuhiljaa siirryin pesuillekkin suihkun puolelle ja muistan kuinka ensimmäiseen kunnon suihkutukseen menin sairaanhoitajan sekä hänen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Aikaisemmin en olisi varmaan edes suostunut mutta kun sulle on jo isketty vaipat ja katetrit niin ei todellakaan mikään enää tässä maailmassa hävetä mikä tulee tällaisiin asioihin. Mulle ei tuottanut mitään ongelmaa se, että mua vuodenkin nuoremmat opiskelijat pesivät ja auttoivat mua. Päinvastoin, se loi toivoa paranemisesta ja paransi uskoa ihmisyyteen. Vahvistuin joka kerta henkisesti ja fyysisesti. Tuntu hyvältä, että oppi itse hyväksymään oman kyvyttömyyden ja heikkouden vaikka se saattoi ahdistaa kohtuuttoman paljon. Ilman niitä ihmisiä mä en olisi koskaan varmaan niin nopeesti päässyt sängystä ylös ja muutenkin pääsemään sen henkisen helvetin yli.

Otteita äidin pitämästä sairaalapäiväkirjasta.

7. päivä (8.3.2015)
Yö/aamyö oli ollut Jonnalla tukalaa. Kipulääkkeitä sait lisää ja se oli pienesti helpottanut. Nyt odotellaan päivystävää lääkäriä. Anestesialääkäri kävi ja päätös oli, että kipupumppu pois ja selkään epiduraalipuudute.
HUH HUH mikä ilta sinulla olikaan ollut. Kivut hirveät.

8. päivä (9.3.2015)
Todella tuskien yö. Eikö todellakaan mikään voi onnistua kerralla. Ilmeisesti anestesialääkäri oli laittanut piikin sinun hermoosi, joka laukaisi helvetilliset kivut lääkkeen loputtua pumpusta.Vasen jalka ei yöllä noussut mutta aamusta jo liikkui hieman.
Kova kipu iski CT-kuvausten jälkeen. Anestesialääkäri pyydettii apuun. Lääkäri otti epiduraalipiikkiä selästä pois noin 1cm verran ja kivut hellitti sekä vasen jalka alkoi toimimaan. 

Sädehoito

Tähän pariin viikkoon sisältyi myös sädehoito. Sain sädehoitoa viisi päivää ja jos voin hirveitä kokemuksia jotenkin laittaa järjestykseen niin tämä on varmasti TOP5-listalla. Kokemuksena sädehoito ei siis satu eikä ole sen kummallisempaa kuin vaikka magneettikuvissa käyminen. Siinä tulee olla paikoillaan niin pitkään kuin nyt on tarvetta ja mulla se aika oli noin tunnin kerrallaan jos lasketaan mun asettelu laitteen keskelle. Aikaisemmin kertomani käsikipu oli tässä sädehoitoviikolla kaikista rajuimmillaan. Sädehoidossa kädet tulee nostaa pään yläpuolelle ja se oli aivan hirveetä. Muistan kuinka ensimmäisellä kertaa en edes tiennyt sädehoidon kestävän niin kauaa ja ajattelin kestäväni käsien tärinän ja kivun. Se ei kuitenkaan ollut ohi niin nopeesti. Herppaantui se paikallaan olo niiden kipujen takia ja monta kertaa hoitajat kuuluttivat, että koita vielä hetki pysyä paikoillasi. Siinä sitten kyynelten valuessa poskilla koitan pysyä paikoillaan. Ensimmäisestä kerrasta tuli sellainen pieni trauma koko juttua kohtaan ja seuraavina päivinä kun mut sinne vietiin niin sain joka kerta sitä ennen rauhoittavia ja mun sängyn mukaan laitettiin mun taistelunalle sekä oksennuspussi. Hoitajat lopulta muistivat sädehoidossa, että en pysty kipujen takia olemaan "kuten muut" ja mut sidottiin remmeillä kiinni siihen metallipöydälle asettelujen jälkeen. Sädehoidostakaan ei siis jäänyt kovin lämmintä muistoa. Se kuitenkin pienensi merkittävästi mun etäpesäkkeitä ja kasvainta, joten annan sille anteeksi vaikka en lämmöllä muistele itse niitä hetkiä. Täällä enemmän tietoa sädehoidosta.

9. päivä (10.3.2015) 
Voi luoja. Lääkäri kertoi, että syöpä on PARANTUMATON!!! EI VOI TOTTA, JONNALLA!!! Mitä ihmettä tyttö on tehnyt pahaa kun tollaisen sairauden on saanut. PERKELE!! Voi luoja missä olet kun olen pyytänyt sinua Jonnaa auttamaan! Miksi Jonna joutuu kaiken paskan kestämään kun elää niin puhdasta ja terveellistä elämää.

10. päivä (11.3.2015)
Lääkärikierrolla lääkäri sanoi, että saat liikkua voimien mukaan mutta kirjoittavat eläkepaperit.
MITÄ IHMETTÄ!!! 

Ahdistus ja koti-ikävä

Muutamat viikot mitä olin syöpäosastolla ennen ensimmäistä kotilomaa, oli henkisesti todella ahdistavia. Aina jos en ollut sädehoidossa tai muissa tutkimuksissa - mä olin joko silmät kiinni vaikka mulla olisi ollut vierailijoita katsomassa mua tai sitten mä tuijotin seinää vaikka telkkari oli samalla seinällä. Mulla ei ollut mitään halua tai kiinnostusta selata edes puhelimella Facebookkia tai vastata kenenkään viesteihin ja sen takia äiti oli vastuussa siitä. Äiti vastaili mun puolesta kavereille viesteihin ja muutamilla oli äidin numero johon ne suoraan ottivat yhteyttä jos oli jotain asiaa. Mulla ei ollut mitään elämäniloa tässä vaiheessa. Pelkkää ahdistusta, koti-ikävää ja vihaa. Pikkuhiljaa mua motivoitiin edes yrittämään tarttumaan johonkin kivaan kiinni ja muistan kun yksi päivä eräs hoitaja sanoi tsemppaavasti, että kohta me vaihdetaan noi rääsyt (mulla oli sellanen selästä auki oleva teltta päällä) kunnon sairaalavaatteisiin ja sä alat katsomaan vaikka jotain sarjaa. Olikohan se jopa samana iltana kun sitten päätin, että tänä iltana mä haluan katsoa jotain ja isä laittoi mulle sen tabletilta Netflixin päälle ja sieltä katselin modernia perhettä kun iskä ja äiti lähtivät kotia kohti. Muistan kun kyseinen sairaanhoitaja toi iltalääkkeet ja hän huomasi ovella, että mä katson tablettia niin hän pysähtyi hetkeksi siihen ja hymyili mulle. Hän antoi iltalääkkeet ja jäi hetkeksi munkaa siihen katsomaan tablettia. Asiasta ei sen enempää puhuttu mutta se ylpeys mikä hänestä huokui - on vahvasti jäänyt mieleen.

12. päivä (13.3.2015)
Pappa, mummu ja veljesi tuli katsomaan sinua. Sitten pahoinvointi voimistui, pappa ja mummu lähti. Ja kun veljesi lähti niin sinulta tuli itku ja halusit myös kotiin. Tunteet olivat todella pinnassa. Pari tuntia lähdön jälkeen olosi rauhottui ja nukahdit.

13. päivä (14.3.2015)
Yön olit nukkunut huonosti. Olivat vaan ajatukset pyörineet päässä ja pahoinvointia siinä sivussa. Aamupäivä menikin ihan oksennellessasi.
Lääkäri kävi katsomassa ja antoi sinulle mielialalääkettä sekä diapamia. Se rauhoitti sinua.
Koti-ikäväsi on tosi kova varsinkin öisin. Telkkaria ei huvita katsoa koska se on niin normaalia ja toisilla on siellä niin mukavaa ja hauskaa.
Voi sinua pikkuista.

Psykiatrin tapaaminen ja ennusteen kuuleminen

Viimeisimpien sairaalapäivien aikana ennen kotilomaa mut siirrettiin yhden hengen huoneeseen ja mulla oli tässä vaiheessa kovat pääkivut korkeiden verenpaineiden takia ja mun otsaan kohosi sellainen patti. Kaikesta muutenkin sekaisin olevana mä tietenkin ajattelin, että syöpä on levinnyt päähän. Lääkäri sitten laittoi mut pääkuvauksiin ja muistan kuinka odotimme sen tuloksia mun huoneessa samana päivänä kun mun oli tarkoitus päästä kotiin. Oma lääkärini tuli huoneeseen tyypilliseen tapaansa kylmänä ja kertoi kuvien olevan puhtaat. Samaan hengenvetoon hän kysyi, että haluanko tietää ennusteeni. Kerkesin sanomaan, että en välttämättä tahdo. Hän kuitenkin sanoi, että se ei ole niin paljon kuin itse luulet vaan se on noin kuukausista vuoteen. Täydellinen shokki. Hieno lähteä kotilomille jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ainoastaan se, että lääkäri oli sen kertonut kiellosta huolimatta ei saanut mua vihaiseksi vaan myös se, että psykiatrille aikaisempi avautuminen oli siis kantautunut lääkärinikin korviin. Mikä vaitiolovelvollisuus? Pah, sellaista ei ole.

Olin aikaisempana päivänä siis jutellut psykiatrin kanssa kun sitä sairaanhoitajat mulle suositteli ahdistuksen ja "poissaolevuuteni" takia. Tsemppasin omaan tapaani keskustelussa ja annoin parastani. Keskustelimme ihan kaikesta niin arvomaailmasta kuin elämän kolhuista. Hän kyseli mun suhtautumista seurusteluun, opiskeluun, työntekoon ja siihen mitä mä rakastan tehdä. Pikkuhiljaa jutut siirtyivät syöpään ja siihen miten mä kohtaan asian. Syytänkö asiasta esimerkiksi itseäni ja miten hän ohjeistaa muita ihmisiä käsittelemään asiaa. Esimerkiksi hän sanoi, että voisin miettiä mitä mulla olisi päällä arkussa hautajaisissani ja mitä biisejä sielä mahdollisesti tahtoisin soivan. Se kuulemma auttaa joillain ihmisillä asian käsittelyä. Puheeksi tuli myös se, että kuinka kauan luulen mulla olevan elinaikaa ja taisin sanoa silloin, että toivottavasti edes kolmesta viiteen vuoteen. Nämä asiat ei tainneet kuitenkaan jäädä pelkästään psykiatrille ja se on mua suututtanut. Olen tästä keskustelusta kirjoittanut ennenkin ja sen voit lukee täältä.

Kaiken kaikkiaan...

Tämä muutama viikko maaliskuussa sisältää kovia kipuja, ahdistusta, oksennuspussin kanssa ystävyyssuhteen kehittämistä, karuja lausuntoja, univelkaa, fyysistä avuttomuutta sekä kyvyttömyyttä ja henkistä luovuttamisen makua. Tässä mä kuitenkaan oon ja kirjotan teille tätä.Tahdon ajatella kaikesta negatiivisuudesta ja ikävistä muistoista huolimatta, että jos mä selvisin tosta - mä voin selvii oikeesti lähes mistä vaan.

En pysty kaikkea teille kirjottamaan ja kaikkea en tahdo edes liian havainnollistavasti kertoa. Kaikista rankimpimina juttuina mieleen on jäänyt varmasti tuo epiduraalipuudutehäslinki, sädehoito sekä tietenkin jatkuva oksentelu ja avuttomuus. Opettelin näiden viikkojen sisällä myös kävelemään uudestaan kävelylaitteen avulla kun pääsin eroon puudutteista, jotka tekivät alavartaloni tunnottomaksi, joten ette tiedäkkään miten kiitollinen oon tällä hetkellä siitä, että mä pystyn seisomaan ja kävelemään. Oon kiitollinen, että toi on menneisyyttä.

Seuraavassa osassa kerron ensimmäisestä kotilomasta ja sytostaattihoitojen aloituksesta.
Jos herää kysymyksiä ja haluat tarkennusta joihinkin asioihin niin laita ihmeessä kommenttia!

52 kommenttia :

  1. En halua millään tavalla kuulostaa tylyltä, mutta haluan vähän korjata sun ajatuksia vaitiolovelvollisuudesta ja tuosta suhtautumisesta psykiatria kohtaan. Nimittäin saman sairaalan sisällä lääkäreillä on aina oikeus konsultoida toisiaan ja keskustella asioista, jos molemmat henkilöt ovat hoitokontaktissa sinuun, se ei riko vaitiolovelvollisuutta. Päinvastoin, mikäli heillä on oikeasti hoidon tai muun kannalta vaikuttavaa tietoa, se _täytyy_ kertoa eteenpäin. Itse näen tämän tilanteen juuri sellaisena, ei siinä ole ajateltu muuta, kuin sun parasta, usko pois.

    Oot ihan mielettömän rohkea, kun kirjoitat näistä asioista. Mulle alan ihmisenä kostui silmät, kun mietin millaista sulla on ollut. Ei sitä oikeasti koskaan pysty täysin ymmärtämään ja kuvittelemaan, kun toimii henkilökunnan puolela. Toivon sulle oikeesti niin paljon hyvää <3 jaksamista, voimia ja tsemppiä. Oot upea ja mielettömän vahva ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeessa ja näin se on. Tiedän itsekkin hoitoalan koulutuksen käyneenä asian olevan juurikin noin miten sanot mutta se suututti siinä tilanteessa ja se on jäänyt mieleen ikävästi. Musta vaan se tuntu niin loukkaavalta siinä tilanteessa, että se oli mennyt kertoo sen lääkärille koska eikai mun oma mielipide mun elinajanodotteesta tavallaan vaikuta mitenkään mun hoitoon tai sen suunnitteluun. Vaikea selittää mutta kyllä mä tiedän, että sä jotenkin tajuat kun avasin tätä nyt vähän. :)

      Kiitos paljon ihanasta ja tsemppaavasta kommentista. ♥

      Poista
  2. Huh! Uskomatonta, kuinka elämä voi heittää hetkessä kaiken ympäri! En osaa kirjoittaa mitään järkevää, haluan vaan kertoa sulle, että oot todella arvostettava nainen. Upea, positiivinen ja todella uskomattoman vahva. Se, että jaksat kirjoittaa näistä helvetillisistä asioista ajatuksena, että voit mahdollisesti auttaa muita, on todella kaunis. Kuten sinäkin.

    Kauneutta syksyysi toivon t. Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ookkin uskomatonta. Ei koskaan voisi kuvitella, että noin voi käydä. Elämä on niin arvaamaton ettei koskaan pitäisi vaan tuudittautua ajatukseen ettei mitään tapahdu.

      Kiitos hirveesti kauniista sanoista kaikinpuolin. ♥ Merkitsee paljon kun siellä on tuollaisia ihmisiä lukemassa näitä tekstejä, jotka ei kyllä tosiaan ole helpoimmasta päästä kirjoittaa.

      Ps. Ihanaa syksyä sulle! :)

      Poista
  3. Löysin sun blogin ihan sattuman kautta ja oon nyt lukenut näitä sun kirjoituksia viime päivinä. En osaa sanoa montako kertaa oon itkenyt, kuitenkin lukuisia kertoja. Ihan vaan siksikin, että on niin mieletöntä lukea, kuinka vahva sä olet tästä kaikesta huolimatta. On uskomatonta, että jaksat kirjoittaa blogia auttaaksesi muita ihmisiä, ja teet sitä aivan varmasti hurjasti. Ja miten paljon oon itsekin alkanut miettiä elämää tän sun blogin myötä, miten ei tosiaan voi koskaan enää pitää itsestäänselvyytenä sitä, että "oon niin nuori" ja "läheiset on niin hyvässä kunnossa" jne. Suoraan sanottuna ravistelee heräämään siihen todellisuuteen, että nää hirveydet ei kysy mitään ihmisen iästä, voinnista tai mistään muustakaan.

    Ihan tosiaan ylempien kommentteja komppailen ♥ oot ihan mieletön, pidä kiinni tosta sun asenteesta ja periksiantamattomuudesta. En tiedä miten osaisi kuvailla kaikkea mitä haluaisi sanoa ja miten tuoda esille sitä kunnioitusta sua kohtaan ihmisenä.

    Hyvää syksyä ja tulevaa talvea sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Sait mut ihan sanattomaksi (kuten moni teistä ihanista) tuolla kommentilla. Et tiedäkkään miten tuollaisen kuuleminen saa mut iloiseksi ja jollain tavoin tyytyväiseksi, että nää tekstit saa ihmiset havahtuun ja ajatteleen omaakin elämäänsä ja suhtautumista siihen. Se on tosi tärkeetä ja koskaan ei oo liian myöhästä havahtua "todellisuuteen". Monesti elämää oppii katsomaan hieman erilaisesta vinkkelistä vasta kun on siinä tilanteessa, että on pakko tai sitten jos vastaan tulee jotain herättelevää.

      Kiitos ihan tolkuttoman paljon sullekkin. Merkitsee niin paljon mulle tuollaiset kommentit ja palautteet. ♥ Hyvää syksyn jatkoa sullekkin! :)

      Poista
  4. Voi Jonna, oon lukenut näitä tekstejä kyyneleet silmissä. Syöpä ei ole koskaan hyvä uutinen, mutta voin vaan kuvitella, miltä tuntuu kun ennuste on parantumaton. Uskomatonta, miten arvaamatonta ja epäreilua elämä voi joskus olla. Oot kaikesta huolimatta osoittanut olevasi todellinen voimanpesä. Mitä tahansa tapahtuukin niin älä koskaan luovuta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen voimanpesä se siellä! Jep.. parantumaton on aika kylmä tuomio mutta jaksan silti toivoa, että ehkä mä siltikin paranen. Aina pitää elää toivossa vaikka välillä ei siltä tuntuiskaan. Ikinä en luovuta vaikka joskus tekisi mieli. Henkinen taistelu tässä on niin heittelevää ja hajottavaa, että kai jokaiset tunteet vaan pitää sallia. Ne huonotkin.

      Kiitos Jutta. ♥

      Poista
  5. Kuulostaa ihan kamalalta, en tiedä mitä muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja se on ihan fine, että et tiedä mitä muuta sanoa. Aina ei tarvitse sanoa mitään ihmeellistä. ♥

      Poista
  6. Sanattomaksihan tälläinen vetää. Onko sun ennuste yhtään parantunut tuosta ? Hoidot ovat kuitenkin jotenkin tepsineet?
    Tälläiset tilanteet herättää aina miettimään sitä elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka pitäisi omaa elää arvostaa enemmän.. Toivon sinulle hirveästi voimia ja jaksamista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole lääkäri muuttanut ennustetta ainakaan niin, että olisi mitään sanonut. Eläkepaperit vedettiin takaisin ainakin mutta siitä varmaan kerron seuraavassa osassa. Monesti syövissähän annetaan ennuste jos semmoisen voi antaa keskiarvon mukaan ja se täräytetään suoraan potilaan kasvoille. Monesti ne ei edes pidä paikkaansa ellei ole kunnolla jo syöpä päässyt leviämään ja oikeesti mitään ei ole enää tehtävissä. Me ollaankin alusta asti epäilty, että lääkäri teki "väärin" sanoessaan ennusteen sen perusteella mitä mä olin keväällä koska mä kuntouduin keväästä hyvin nopeesti eikä mun kivut ollut niin sanotusti syövän syytä vaikka syöpäkasvaimesta murtumat lannerangassakin johtuivat. Jokatapauksessa tuo mun ennuste ei todellakaan ole kiveen kirjoitettu. Onneksi.

      Hoidot on joo tepsineet, pienesti mutta ovatpahan kuitenkin. Sädehoidolla kasvain ja etäpesäkkeet pienenivät hyvin mutta sytostaateilla hieman pienemmällä tahdilla. Sädehoito on niin voimakas tapa poistaa syöpää mutta se on yhtä vaarallinen ja se voi aiheuttaa "auttaessaan" toisia syöpiä sädetyksen takia.

      Kiitoksia sulle kommentista. ♥

      Poista
  7. Tautisen seuralainen17. lokakuuta 2015 klo 19.32

    Itku silmässä minäkin näitä juttujasi luin. Olet kokenut nuoresta iästäsi todella paljon ja niin kauhistuttavia asioita ettei voi kuvitellakaan. Olet upea ja äärettömän vahva ihminen ja suurinta vahvuutta on se että myöntää olevansa välillä heikko! <3

    Mielestäni lääkäri teki väärin kertoessaan ennusteen sinulle. Minun mieheni on päättänyt ettei halua kuulla ennustetta, (vaikka tietääkin että se on noin 2 v, joista 1,5v on kulunut.) ja lääkärit ovat kunnioittaneet hänen toivetta. Näin se pitääkin olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Suurta vahvuutta on myöntää myös se, että ei aina jaksa tai pysty. Se ei oo aina mitenkään yksinkertaista ja se voi vaatia paljon itseltä, että pystyy myöntämään.

      Ymmärrän sun miestäsi niin paljon. Tietämättömyys voi olla ahdistavaa mutta joihinkin tilanteisiin ja asioihin se on vaan paljon siedettävämpi vaihtoehto.

      Poista
  8. Oon sanaton sairaudestasi, mutta en voi lakata ihailemasta tuota sinun asennetta ja elämäntahtoa. Se ihan oikeasti ravistelee. Olet äärimmäisen sisukas nainen. Todella todella suuri halaus sinulle ja kaikkea hyvää! Seurailen kuulumisiasi säännöllisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle niin paljon. ♥ Haleja sinne takaisin ja ihanaa syksyn jatkoa. Ja kiva kuulla, että seurailet mun kuulumisia. :)

      Poista
  9. Huh huh... Mulla nosti niskakarvat pystyyn tuo lääkärin toiminta ennusteesta puhuttaessa. Ymmärtäähän toki sen, että he eivät voi olla emotionaalisesti mukana työssä ja asiat pitää kertoa niinkuin ne on, mutta pieni empatiakyky ei olisi pahitteeksi hänellekkään.. Törkeän paljon tsemppiä. Välillä aina unohtaa kun näitä sun tekstejä lukee ja niissä myös sitä positiivisuutta tihkuu niin paljon, että miten sullakin on ollut tietenkin myös törkeän vaikeita ja raskaita epätoivon/masennuksen hetkiä tämän sairauden kanssa. Ihan sanattomaksi meinaa vetää.

    Mä oon kuitenkin hyvin vakuuttunut, että sussa jos jossakin on voimaa puskee tuon kaiken paskan läpi ja että taas joskus pääset nauttimaan normaalista nuoren tytön elämästä! :) Pidän aivan varmasti sulle peukkuja ja seuraan blogia. Oli mukava yllätys kun olit kirjoittanut tänne taas lisää, vaikka teksti sisällöltään onkin luonnollisesti aika surullista. Way to go Jonna! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on syöpäpuolella niin, että monesti on lääkäri/lääkäreitä jotka vaikuttaa tunteettomilta. Se on tosi raskasta potilaalle kun sua hoitava henkilö ei osota mitään "uskoa" sun paranemiseen vaikka sitä ei ehkä olisikaan. Sellanen pieni terve tsemppaaminen ja motivointi ei vaan olis pahitteeksi vaikka kuinka pitää rehellinen olla. Onneksi pääosin mullakin on ollut ihania lääkäreitä mutta aina ei kaikkien kanssa kemiat kohtaa ja ei voi ymmärtää miten toinen käyttäytyy.

      Parhaani teen, että tästä joskus pääsisin eroon! Jos en pääse niin sitten vaan opettelen elämään tämän kanssa. :)

      Ja kiitos sulle paljon kommentista ja kaikista ihanista sanoista. ♥

      Poista
  10. Julmaa ja ravisuttavaa luettavaa.. Kaikki tuntuu niin väärältä. Nuoren ihmisen ei kuulu sairastua syöpään, ja kaikki nuo hoidettavana olemiset ja erityisesti kipukärsimykset kuulostaa aivan kamalalta. Sympatiani ovat todellakin sun puolellasi!
    Itsekin terveydenhuollon tehtävissä työskentelevänä samaistun hetkittäin ihan vähän toki myös hoitohenkilökuntaan, jolle olet varmasti myös jonkin verran epätyypillinen potilas - ihan jo iänkin puolesta. Uskon että sinua sinua hoidetaan parhaan osaamisen mukaan.

    Tuo psykiatrin lavertelu vähän mietityttää... Jos hän tietyn keskustelun kohdalla on sinulle painottanut että asiat jäävät teidän kahden keskisiksi, niin silloin asian pitäisi ehdottomasti olla niin. Mutta jos näin ei ollut, niin siinä tapauksessa potilastiedon jakaminen hoitoon osallistuvien henkilöiden kesken on tarkoitus palvella mahdollisimman hyvin potilaan lähtökohtia. En sitten tiedä mistä on ollut kyse.

    En pysty kuvittelemaankaan mitä oot nyt esimerkiksi maaliskuussa joutunut kokemaan, sillä aikaa kun itse olen vain ravannut loskassa työpaikan ja kodin väliä, ehkä kiroillut säätä väsyneenä - päivien toistaessa itseään.. Siksikin tätä on näin "perusterveenä" hyvin valaisevaa lukea; suuri kiitos siis kokemustesi jakamisesta! Ihanaa että ajat ovat sinulla helpottaneet sitten kevään. Toivottelen paljon intoa ja jaksamista tehdä asioita joista pidät! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itsekkään vielä viime vuonna olisi "uskonut", että voisin sairastua koskaan syöpään vaikka onhan se vaara/riski tiedossa syöpien yleistymisen takia. Joka kolmas suomalainenkin sairastuu syöpään ja se on oikeesti valtavan iso määrä. Itse osastolla ollessani kyllä suurinosa on vanhempia ihmisiä mutta kyllä siellä valitettavasti nuoriakin on. Lapsia ei onneksi ole siellä koska ne ovat lasten syöpäpuolella. Se varmaan olisi musertanut mut näin lapsirakkaana ihmisenä. Nuorilla on suurempi mahdollisuus parantua syövistä mutta se ei todellakaan ole kaunista katsottavaa kun nuori ihminen rapistuu ja menettää monesti elämänilon. Syöpä on ruma sairaus, joka ei todellakaan vaan fyysisesti romuta vaan se tuhoo sut ihan kokonaan jos sille antaa mahdollisuuden. Ei monikaan nuori osaa taistella niin vakavaa asiaa vastaan jos vaikka elämä ei ole vielä kerennyt antamaan kokemuksia vaikeista asioista ja niiden käsittelyistä. Syöpä voi olla monelle se vika tikki.

      Mä en muista, että sanoiko hän mulle ettei keskustelu kantaudu muiden korviin. Ihmettelen kuitenkin vaan sitä, että mitä hyötyä sellaisten juttujen kertomisessa oli koska en usko lääkärin hyötyvän mun omasta ajatuksesta paljonko kuvittelen elinaikaa olevan. Eri asia olisi se jos vaikuttaisin itsetuhoiselta tai hoitoja vastustavalta. Silloin olisi syytä jopa kertoa. Muuten tuo vaan tuntuu väärältä ja "häiväistyltä", että mä avauduin toiselle tosi vaikeessa elämäntilanteessa ja hän on mennyt kertomaan sen eteenpäin. Ehkä on oikeus ehkä ei mutta se ei hyvältä tuntunut siinä tilanteessa ja ei se kyllä vieläkään.

      Mahtavaa, niiiiin mahtavaa kun nää tekstit saa ihmiset ajattelemaan asioita. Mä haluan sitä niin paljon. Haluan, että ihmiset arvostaa terveyttä ja just tollasia pieniä asioita kuten loskasta maaliskuussa ja töihin väsyneenä tarpomista vaikka ne ois kuinka ärsyttäviä. Pieniä mutta arvokkaita asioita mihin ei joku jossain kykene.

      Kiitos sulle! ♥

      Poista
  11. Nämä sun tekstisi todella muistuttaa kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka pitää muistaa arvostaa elämän pienimpiäkin asioita.. Tämän jakson aikana, kun sulta todella vietiin aivan kaikki, jouduit jäämään oman kehosi vangiksi, kykenemättä tekemään mitään.. Se, että olet tässä vieläkin ja pystyt vielä kertomaan kokemuksistasi, on aivan varmasti kasvattanut sua enemmän ihmisenä, kuin monet koko elämänsä aikana kasvaa henkisesti.
    On aivan uskomatonta, kuinka joku joutuu kokemaan näin paljon helvettiä, niin kivun kuin henkisen tason helvettiä.
    Mun mielestä ihan jokaisen kuuluisi lukea ennenkaikkea tämä postaus, se tekisi jokaisesta lukijastaan paremman ihmisen. Jos lukija lukee ajatuksen kanssa ja pohtii elämänsä arvoja.
    Oli terve tai ei.
    Jokainen voisi miettiä itse että millaista olis olla sun tilanteessa kuin tuolloin olit. Ja silti ei kukaan ymmärtäisi sitä kauheutta.
    Vielä kerran, oot vahvin ihminen jonka tiedän, ja arvostan sua enemmän kuin tiedätkään <3 M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Kevät kasvatti mua ihan törkeen paljon. Sitä ei pysty edes kertomaan sanoin. On jännä, että oppii rakastamaan elämää kun on osittain sen menettänyt ja vanha minä on vaan muisto jostain menneisyydestä vaikka siitä ei ole edes kovin kauaa aikaa. Niin nopeesti kaikki voi muuttua. Jotkut ikävätkin asiat voi tuoda elämään paljon hyvää ja niin mullakin on käynyt. Ilman sairastumista, en tuntisi näin paljoo "intoa" elämää kohtaan.

      Olisi juurikin hienoa, että ihmiset miettisivät sitä niin että mitä jos itse olisi ollut tuossa tilanteessa. Ihan vaan sen takia, että juuri oppisivat arvostamaan omaa terveyttä ja elämäänsä niinä huonoinakin päivinä. Kliseiseltä saattaa kuulostaa mutta haluan vaan kaikille parasta mahdollista. Kaikki ansaitsee hyvän elämän ja monesti se vaan on omasta asenteesta kiinni - oli terve tai ei kuten tuossa äsken sanoitkin.

      Kiitos ihanasta kommentista M. ♥

      Poista
  12. Voi Jonna<3 kyllä elämä hyökkää välillä niin rumasti ja monesti vielä niiden parhaiden kimppuun jotka ei sitä millään muotoa ansaitse. Ei voi ees kuvitella noita kipuja mistä oot kärsiny, varmasti ei moni ihminen sellasia joudu kohtaamaan. Mä oon alkanu uskoo karmaan ja nyt näiden kamalien koettelemusten jälkeen kyllä nouset vielä ja sun loppuelämä tulee olemaan pitkä ja ihana! Joskus tääki homma on kaukana menneisyydessä ja oot saanu kamalat asiat käsiteltyä ja tänne avaaminen varmasti auttaa, sekä sua että muita syövän kanssa taistelevia. :) oot rohkea kun uskallat kertoa noin järkyttäviä asioita<3 kyllä sitä itsekin taas muistaa miten hyvin itellä menee loppujen lopuksi, sillä mä oon terve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Olivia taas kerran. ♥ Karma on asia mihin oon alkanut itsekkin uskomaan. Kyllä kaiken ikävänkin jälkeen on tultava jotain hyvää ja haluan uskoa, että se mun hyvä on parantuminen tai ainakin pitkä elämä mahdollisimman hyvässä voinnissa. :) Aina pitää ajatella niin positiivisesti kun pystyy.

      Terveys on kyllä asia mistä kannattaa olla onnellinen. Ja alleviivata sen tärkeyttä.

      Poista
  13. Jätän tän vaan tähän...

    <3

    VastaaPoista
  14. Itkettää.. Miten tollaisesta voi pieni ihminen selvitä, itse olisin varmaan luovuttanut. Sun äiti on kirjoittanut ihanasti. En osaa sanoa mitään järkevää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus vaan ei ole vaihtoehtoja luovuttamisen lisäksi kuin jaksaa riepottelun mukana. Välillä kyllä ihmettelen itekkin, että miten sitä on jaksanut ja päässyt tuon läpi. Äitin kirjottamat tekstit sairaalapäiväkirjassa on kyllä sydäntä särkeviä. Voisinpa kirjoittaa ne kaikki tänne mutta ehkä nuo otteetkin sieltä kertovat paljon.

      Olet ihana. ♥ Sanoit ihan tarpeeksi. Ei sitä muuta tarvitse :)

      Poista
  15. Ajauduin blogiisi alunperin kauniin tauluasetelmasi kautta, katsoin, että onpas kaunis tyttökin. Aloin lukea blogiasi ja itkenyt olen monesti... Siulla on hieno asenne elämää kohtaan, sellasen josta muut sais ottaa opikseen, eikä valittaa mistään pienistä turhamaisuuksista! Olet todella rohkea, sitkeä ja muut huomioon ottava nuori nainen, jolle toivon kaikkea hyvää! Pidän peukkuja ja varpaita pystyssä, että lääkärit allekirjoittavat tulkinneensa väärin sun diagnoosin ja syöpä paranee! Uskon myös siihen, että hyvä luo hyvää, ja muita tukemalla ja kannustamalla olet itse ansainnut itsellesi parempaa! Mukavaa syksyä ja onnenhippusia, lisää voimaa, iloa ja rohkeutta sun tulevaisuuteen! Olet upea ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut tänään todella huono päivä ahdistuksen takia ja nyt kun näin tämän sun kommentin niin sä sait mut ekaa kertaa tänään hymyilemään ja tunteen sellasta "kyllä tää tästä" fiilistä. Kiitos tolkuttoman paljon koska noi sanat merkitsi tähän hetkeen mulle todella paljon. ♥

      Poista
  16. En oikeen tiedä mitä sanoa, mutta jotain haluan kuitenkin. Löysin sun blogin jokin aikaa sitten ja olen lukenut koko blogin läpi. Ei voi kuin ihmetellä, miten oot jaksanut ja miten loistava asenne sulla on. Oot vielä niin nuori mutta suurin osa vanhemmista ihmisistä vois ottaa mallia sun asenteesta ja suhtautumisesta elämään. Toivon sulle kaikkea hyvää, toivon, että syöpä paranee ja tsemppiä tulevaan :) Mulla on sellanen olo, että kaikki menee hyvin ja sä selviät tästä. Vaikka ei tunneta toisiamme, oot kuitenkin vaikuttanut jo jollain tapaa mun elämään. Kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon ihanasta kommentista. Miten siellä mahtaakaan olla noin mukavia ihmisiä joilla on sydän paikallaan?! Yllätyn joka kerta kun joku teistä kirjoittaa tollasta kommenttia, että voisin vaan lukea sitä toistamiseen päivät pitkät. :) Piristätte ja ylläpidätte sitä mun hyvää asennetta mitä monet teistä kehuvat. Kiitos siis oikeesti itsellesi ja pysy ihmeessä tässä matkassa mukana jos yhtään kiinnostaa. ♥

      Poista
  17. Niin kuin tuolla aiemmissa postauksissa sanoin, niin itku tulee lukiessa näitä syöpä-postauksia, eikä voi käsittää sitä tuskan määrää mitä ihminen joutuu kestämään. Täytyy olla todella vahva selvitäkseen tuosta rääkistä, ja sen sinä olet tehnyt.
    Ja toivon, ettei enää tule rääkkiä.

    Sitähän mie jäin ihmettelemään, että kuinka hemmetin kauan jouduit kärsimään niistä selkäkivuista, ennen kuin ruvettiin miettimään vakavampia syitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun selkäkivut alkoi syksyllä 2014. Abouttiarallaan 4-5 kuukautta olin niissä kivuissa ennen kuin vaadin magneettikuvia jne. Ennen sitä vaan tarjottiin lähetettä fysioterapeutille ja ohjattiin jumppaileen. Valitettavasti se omakin jumppailu mahdollisesti vaan pahensi lannerangan murtumia.

      Yksityisellä kävin (kuten aina) ja siellä ei lääkärit uskonut, että voisi olla täysin välilevynpullistumaa tai mitään vakavaa kun oireet ei täysin istunut siihen "määritelmään" ja ajateltiin vaan, että ehkä jotain lihasheikkoutta yms ja sen takia pitäs vahvistaa lihaksistoo. Magneettikuvat sitten näyttikin sen todellisen puolen tarinasta ja johan alkoi lääkärit tajuamaan miks olin kipulaastarit rinnassa ja vedin kipulääkkeitä kuin karkkia.

      Poista
  18. Moi! Löysin sun blogin ja oli pakko tulla kirjoittamaan. Mun isälle täräytettiin aikoinaan elinaikaennuste yhtä suoraan ja vähän tökerösti. Puoli vuotta ja that's it. Hän kuitenkin yllätti kaikki ja eli vuosia (7v) täysin normaalia elämää. Toki syöpä oli aina takaraivossa, mutta elämä oli täysin normaalia. Voisi melkein sanoa sen olleen entistä parempaa, kun sitä kunnioitti aivan eri tavalla.
    Isä kuoli muutamia kuukausia sitten, mutta se ei välttämättä enää ollut se sama syöpä, johon hänen kaikkien lääkärien mielestä piti kuolla. Isä oli saattohoidossa pitkään..sun kuvailut kivuista kuulostaa erittäin tutuilta. Hänen ei sielläkään pitänyt elää enää kauaa, mutta niin vain sinnitteli kaikkien yllätykseksi hyvinkin kauan.

    Ennusteet on ennusteita. Minunkin isän syöpä oli melko harvinainen loppujen lopuksi. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Toivon sulle kaikkea hyvää ja uskon, että saat nauttia elämästä ja toteuttaa unelmia. Meillä kenelläkään ole muuta ku tämä hetki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäisenä otan osaa ♥ ja toisekseen haluan sanoa, että oot niin oikeessa. Ennusteet ovat vain ennusteita. Harvoin kukaan pystyy sanomaan kuinka kauan on elinaikaa vaikka olisi kuinka sairas. Vain harvoissa tapauksissa voidaan päivälleen sanoa. Hyvä niin.

      Tiedän itsekkin ihmisiä joilla on parantumaton syöpä ollut jo vuosia ja silti he porskuttavat eteenpäin. Haluan itsekkin ajatella niin, että vaikka ennuste on mitä on - niin emmä täältä vielä mihinkään oo lähtemässä. :)

      Kiitos paljon sulle. ♥ Vaikka itse muistaa nämä asiat niin silti on kiva kun joku välillä muistuttelee koska pahimmissa hetkissä ne unohtuvat johonkin syvälle ajatusten sopukoihin.

      Poista
  19. Huh, tuli itkettyä kun luin nää sun kaikki kolme kertomusta syövästä. Voimia sulle ihan mielettömästi! <3

    VastaaPoista
  20. Hei, luin nämä kolme osaa enkä osaa muuta sanoa, kuin että olet aivan käsittämättömän vahva ja upea nuori nainen! Vaatii varmasti suunnatonta rohkeutta ja periksiantamattomuutta päästä tähän pisteeseen missä nyt olet. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja aivan hurjasti tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aivan hirveesti kommentistasi. ♥ On ihanaa vaan aina kuulla näitä teidän kauniita sanoja ja tsemppejä. Merkitsee niin paljon vaikka tuntuu, että toistan itseeni. :) Tää on kuitenkin sen verta rankka taistelu, että tuntuu mahtavalta kun siellä on noin hyviä ihmisiä - jotka näkee ja ymmärtää. Kiitos siis siitä. Inhimillisyys on suuri taito.

      Poista
  21. Hei! Olen se Penelope82, jonka kanssa juttelit chatissa. Luin useita postauksia blogissasi ja kirjoitat todella vaikuttavasti ja hyvin. Omat murheeni tuntuvat niin pieniltä siihen verrattuna mitä sinä olet kokenut! Kiitos että autoit minuakin laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja kiitos ihanasta kannustuksestasi :) Toivon että kirjoitat tänne lisää ja laitat myös niitä lupaamiasi kuvia. Ja mahdottoman paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Tosi kiva kun jätit kommenttiakin lukemisen lisäks. :) Nousi hymy huulille kun huomasin, että sulta tullut kommenttia. Oli kyllä tosi ihana jutella sunkaa ja piristit hurjasti todella huonoa päivää ja oloa muutenkin. Iso apu oli sustakin. ♥ Kiitos siis ja toivotaan, että olo tässä kohenis kaikinpuolin, että sais laittaa kameran laulamaan useemmin ja tännekkin kirjoittelu palautuisi. :)

      Poista
  22. Moi. Ei oo vähään aikaan tullut päivitystä, ja olet ollut mielessäni että kuinka sinä jaksat? Ihan ymmärrettävää jos ei ole voimia tänne kirjoittaa kaiken hulinan keskellä mitä arjessa varmasti on. Toivottavasti voit kuitenkin tilanteeseen nähden mahdollisimman hyvin! Hurjasti tsemppiä taisteluun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moimoi. Joo on jäänyt valitettavasti blogi nyt huomiotta tässä viime viikkojen aikana vaikka ei mitään massiivisen hirveetä ole käynytkään. On ollut vaan todella rankkaa fyysisesti ja henkisesti eikä oikein ole ollut jaksamista kuin hengittää ja tehdä ne pakolliset jutut. Eiköhän se tästä taas kohta ala palautumaan, toivottavasti. :) Kiitoksia sulle tsempeistä!

      Poista
    2. Hurjasti tsemppiä! Nyt saat olla terveesti itsekäs ja "kaikki mulle tänne nyt", sitä tarvitaan myös tässä. Vaikutat aika epäitsekkäältä ja toisia ajattelevalta nuorelta naiselta, muista olla nyt itsellesi hyvä <3

      Poista
    3. Kiitoskiitos Laura. Et tiedäkkään kuinka toi helpottaa mun fiilistä kun tuntuu, että "petän" lukijat kun en jaksa/pysty kirjoittamaan tänne nyt. Toivottavasti jo pian jaksaisin. On viime päivät olleet todella rankkoja tainno itseasiassa jo monta viikkoa. Oksentaessa ja kovissa kivuissa mennyt päivät, joten mitään jaksamista ei ole ollut blogille vaikka halu olisi suuri. :( Kiitos siis ymmärryksestä.. merkitsee paljon. ♥

      Poista
    4. Etkä mitään "petä", höps 😊 Täällä ollaan ja sympataan. Kaikkea hyvää, Jonna ❤

      Poista
    5. Kiitos Laura - taas kerran. :) ♥

      Poista
  23. Tulin toivottamaan Hyvää marraskuuta :) Mutta ikävä kuulla, että voitkin huonosti :( Toivottavasti vointisi kohenee, ja toivon että saadaan pian lunta tähän masentavaan pimeyteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna ja sinne myös ihanaa marraskuuta! :) Olo on ollut joo todella huono mutta nyt alkanut hieman helpottamaan kun keksin lääkeyhdistelmän mikä helpottaa tappopääkipua ja vähentää oksentelua. Toivottavasti se tästä alkais kunnolla häviämään nyt. Peukut vaan visusti pystyyn ja hyviä ajatuksia niin kyllä se tästä.

      Poista

∞ Siistiä kielenkäyttöä ja muistetaan toisten kunnioitus.
∞ Otan mieluusti vastaan palautetta hyvässä ja pahassa, mutta kritiikinomaisesti.