perjantai 11. heinäkuuta 2014

KIITOLLISUUDESTA

Koira avoauton pelkääjän paikalla turkki hulmuten, tuttisuisen lapsen iloinen hymy töihin saapuessa, keskustelutaitoiset ihmiset, yli neljän tunnin päikkärit, mekkokelit, puhdas koti, perjantai-illan sipsit ja pakastin täynnä jäätelöä. Pienet asiat jotka saa mut hyvälle tuulelle on asioita joita ei edes monet osaa arvostaa niiden itsestäänselvyyden takia. Asioita ei osata enää arvostaa koska kaikki on niin itsestäänselvää. Pienetkin asiat menettää merkityksensä koska kaikki tavoittelee jotain epärealistista ja pumpulista arkea. Mä tein sitä ennen ja nykyään mä nautin niistä pienistä hymyistä ja koirista joiden turkki hulmuaa avoauton kyydissä.

Mä odotin koko nuoruuteni, että töitä saadessa mulla on varaa matkustella kuin huomista ei oliskaan. Harmittavaahan se oli huomata, että vaikka nykyään sitä rahaa on niin sitä lomailuun tarvittavaa aikaa ei ole. Opin kuitenkin ymmärtämään, että jos mulla ei ole parin vuoden työkokemustaustan jälkeen täysiä lomaviikkoja vuodessa niin se ei tarkoita, että mulla ei ole joskus mahdollisuutta matkustaa jopa neljästi vuodessa ulkomaille. Mulla on sentään työpaikka, erittäin hyvä sellainen. Oon kiitollinen mun työpaikasta ja siitä, että mulla on rahaa maksaa asuntolainaa ja ostaa asioita mitä tarvitsen. Mä kerkeän matkustaan myöhemmin. Mun ei tarvitse tehdä kaikkea nyt eikä mulla tarvitse olla kaikkea nyt. Pitää osata arvostaa sitä mitä on nyt koska edes sitä ei ole kaikilla.

Perjantait on sellaisia henkisiä nollauspäiviä mulle kun työviikko tulee päätökseen ja on taas aikaa täysin itselle. Perjantaina pienetkin asiat näyttää paljon paremmalta kuin vaikka inhokkipäivänä eli tiistaisin. Perjantaina on muutenkin lähes aina syvällinen olo kun rentoutuu ja pääsee omatkin ajatukset työasioiden alta esiin. Hyvä fiilis ja muutenkin loistavasti mennyt viikko toivottavasti jatkuu vielä viikonlopunkin ajan.

Mä oon kiitollinen, että mä osaan olla kiitollinen.
Osaatko olla kiitollinen pienistä asioista vai tavoitteletko kokoajan jotain isompaa?

2 kommenttia :

  1. Kyllä lapsena ja teini-ikäisenä ihan kaikki oli itsestäävselvää. Ei niitä asioita osannut edes ajatella, että jollain toisella ei ehkä tätä olekaan. Nykyään olen kiitollinen kyllä kaikesta. Jopa siitä, että vaikka äiti kuoli niin ainakaan hänen ei tarvi vanhentua siihen pisteeseen, ettei enää muistaisi omia lapsiaan tai muuta yhtä kamalaa. Tänään nimittäin töissä tuli kahvilaan vanhustenkodista muutama vanhus ohjaajan kanssa ja yks niistä säälitti niin kamalasti että meinas itku tulla. :((( Koko kroppa vaan tärisi ja kahvikupit ei meinannu pysyä kädessä. Siinä sitä mietti pakostakin, että joidenkin vanhemmat on siinä niin huonossa kunnossa. Mun äidin ei tarvi kärsiä montaa vuotta vanhana jossain laitoksessa, rampakuntoisena ja huonomuistisena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Lapsena se on ihan normaalia mutta sitten siitä pitää oppia eroon. Tässä iässä pitää jo osata olla kiitollinen ja ei pitää mitään asioita itsestäänselvänä tai muuten se osottaa vaan epäkypsyyttä.

      Pitäiskin ajatella kaikista ikävistä asioista noin juuri miten säkin ajattelet äitisi kuolemasta. Pitää nähä aina positiiviset puolet ja olla kiitollinen niistäkin ikävien puolien rinnalla. :) Ja kyllä.. nuo vanhukset on itsellenikin rankka paikka. Tein töitä hoitolaitoksessa jonkun aikaa ja mitä työharjoitteluiden kautta on saanut kuvaa vanhusten voinneista niin en pysty tekemään töitä. Onneksi on ihmisiä, jotka kykenee hoitamaan heitä ahdistumatta. Ahdistaa ajatella, että tosiaan joku heistä on jonkun ihmisen äiti tai isä. Miten pahalta tuntuisi seurata oman vanhemman tai isovanhemman vointia tuollaisessa tilanteessa..

      Poista

∞ Siistiä kielenkäyttöä ja muistetaan toisten kunnioitus.
∞ Otan mieluusti vastaan palautetta hyvässä ja pahassa, mutta kritiikinomaisesti.