NYT ON PAHA OLLA

Tänään mun piti kirjoitella blogiin mun uusista sisustusyksityiskohdista mun kaaoksen ympäröimässä huoneessa mutta suunnitelmat muuttu. Nyt ei kirjoiteta hyvillä mielin. Mukava päivä käänty vähän harmittavasti ihan tavallisen sairaalakäynnin aikana. Käytiin siis perheen voimin katsomassa sukulaista, joka on leikkausputkessa neurologisella. Kaikki meni siihen asti hyvin kun sain tietää, että naapurisängyssä makaa ihminen, joka on loppusuoralla kohti taivaan portteja. Aivokasvain saatana. Liikaa muistoja, liikaa tuttuja fiiliksiä ja ne saamarin hormonit on sitten tänään just niin jyllänny, että huulta purien ja kenkiä tuijotellen yritin nieleskellä kyyneliä siinä samalla kun muut puhuu jostain ihan muusta. Ajatukset hakkas päässä niin kovaan tahtiin. Kirkkaana vaan välkky silmissä kaikki muistot siitä miten ite on joutunut seuraan ihmisen aivokasvain kamppailua. Pari kertaa mietin, että nyt nousen tästä ja lähen menee. Hoitajana muka pitäisi sitten kestää kun kivi nämä jutut. Liian tunteellista settiä nyt kyllä, että aivan sama oonko lähihoitaja niin mua ahdistaa niin paljon, että tuntuu ettei päässä oo tilaa enään aivoille kun ne hakkaa tuhattakymmentämiljoonaa ja yrittää saada järjestyksen takaisin. Turha toivo, tämä ilta pohditaan tätä.

Seurailin vähän väliä tätä ihmistä ja oletin, että sairaanhoitajat olisivat empaattisia ja kauniita sanoissaan hänelle mutta suoraansanotusti paskanmarjat. Oli hyvin lähellä, etten noussut siitä jakkaralta ja karjassut, että nyt turpa kiinni ja kunnioita kuolevaa. Satuttaa, itkettää ja harmittaa. Mun teki mieli nousta ja halata sitä ihmistä monta kertaa siinä sen vaatimattomalla sängyllä. Ei se varmaan olisi enää edes käsittänyt sitä mutta joku solu musta huusi mua niin tekemään. Ei ole helppoa katsoa edes hetkeä neljä kertaa oman kaverin ikäisen kuolemaa kun kerran on joutunut jo kokemaan oman ikäisen ihmisen romahtamisen. On/off-nappi tunnekeskukseen aivoissa olisi mulle tarpeellinen jossain tilanteissa. Ainakin tietää taas elävänsä ja omistavansa tunteet kun välillä tuntuu, että kaikki on niin tasapaksua. Miten rakkaita mun läheiset onkaan ja miten kiitollinen oon, että ollaan terveitä. Elämä todellakin lyö nyt satanolla. Ainakin tämä todellisuus.

Rakastakaa niitä lähimmäisiä täydellä sydämellä koska ikinä ei todella tiedä koska viimeisen kerran näätte. Aivokasvain on hyvä esimerkki koska se tulee nopeesti ja vie nopeesti. Älä hukkaa aikaa rumiin sanoihin äläkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Joskus se kaikki voi kaduttaa niin paljon, että mikään ei tule koskaan auttamaan siihen tunteeseen. Huomenna ehkä näämme paremmissa fiiliksissä, peukut pystyyn!

Aldri, aldri ta livet for gitt.