ELÄMÄNPELKOAKO

Syksyn upeat auringonlaskut, kylmyys ja pimeät illat on jotain niin parasta. Rakastan sitä kun illat on niin pitkiä ja pimeitä sekä tietenkin viileitä. Sitä fiilistä kun voi vetää villasukat jalkaan ja hillua lämpimissä vaatteissa ja ajatukset juoksee paremmin. Kesällä mun ajatukset ei liiku suuntaan eikä toiseen ja näin syksyisin tuntuu, että haluaa kokoajan vaan tehdä ja puuhata asioita. Kai sitä energiaakin on kun vihdoista viimein on raikasta ilmaa mitä hengitellä ja väsyneitä ihmisiä, jotka ei vedä musta yliärsyttävällä hyväntuulisuudella energioita päivästä toiseen. Muiden masentuessa, mä virkistyn. Mä taidan siis olla se syksyihminen.

Oon muutamien viime päivien aikana käynyt lähes joka päivä sairaalalla ja kun kotiin ollaan ajeltu ties mitä reittejä pitkin niin en oo voinut jättää kameraa kotiin. Eilen ajeltiin pitkä lenkki Säijääseen ja voi hyvä luoja miten upeita maisemia voi olla. Oon monesti sanonut, että parhaimmat maisemat on landella tai moottoriteiden varsissa - taas piti oma väite paikkaansa tai ainakin edelleen pitää. Kuvaamisen sijasta mä vaan tuijotin hiljaa ikkunasta ihan mieletöntä auringonlaskua ja tajusin miten kaunista Suomessa on. Unohtu taas hetkeks kaikki huolet ja murheet. Autossa istuminen on mulle joku terapiamuoto oikeesti. 

Huolet kun on aika suuresti rytmittänyt mun päiviä tässä niin en oo päässyt siihen kuvausmoodiin mikä mulla voisi olla nytkin. Voisin kuvailla mitä teen päivittäin mutta jotenkin sillä ei ole mitään painoarvoa nyt joidenkin asioiden rinnalla. Mun on normaalisti hyvin helppo siirtää huolet hetkeksi sivuun mutta nyt jotenkin oon kovin alttiina näille ja veikkaan, että sillä maanantaisella sairaalakäynnillä saattaa olla jotain osuutta tähän mun herkkyystilaan. Kaikki suunnitelmatkin meni tältä viikonlopulta ikävästi uusiksi kun haluan olla ajantasalla mitä tapahtuu lähipiirissä. Isoa hätää ei pitäisi olla mutta kyllä tässä nyt vähän on pelko takaraivossa kun kuitenkin leikkauspöytä kutsunut lähimmäistäkin jo kolmesti tässä 6 päivän sisään ja nyt on taas yksi sukulainen sairaalassa leikkauksessa.

Mun isomummulla on tapana "ennustaa" kun jotain ikävää tapahtuu ja noin reilu viikko sitten isomummu alkoi näkemään unia kuolleista sukulaisistamme. Hän sanoo, että kuolleet tulee kolinalla uniin ja tarkoittaa sillä, että sitten siellä on kerralla kaikki - oma poika, aviomies ja oma isä sekä muut tärkeät ihmiset, jotka taivaaseen ovat jo lähteneet. Aina kun on näin käynyt niin jotain ikävää on suvussa tapahtunut. Päivä unien jälkeen mun ensimmäinen lähimmäinen joutu sairaalaan ja eilen joutui toinen. Nyt vähän on sellanen hämmentynyt olo kun näin on kuulemma tapahtunut lähes aina kun isomummu on kertonut näistä  unistaan.

Aikustuessa tuntuu arvostavan omia sukulaisiaan paljon enemmän ja musta se on hyvä asia. Siinä on vaan sekin vastapuoli, että se on aika rankkaa ihmiselle joka on niin empaattisuuteen taipuvainen ja muutenkin aika yltiöherkkä kaikelle. Sairaala on mulle ollut aina tuttu ympäristö koska siellä on itekkin lapsena tullut käytyä useesti omien sähellysten ja onnettomuuksien takia, sukulaisten takia, kouluasioiden takia ja muutenkin on kaikkiaan tuttu ympäristö. Nyt se vaan tuntuu jotenkin niin kamalalta paikalta kun tietää, että tälläkin hetkellä samassa paikkaa makaa ainakin kolme tuttua ihmistä ja tässä mä vaan itse istun sängyllä kirjottelemassa blogia täysin terveenä ja mitään hätää ei ole mulla - eikä pitäisi olla kenellekään muullakaan mulle tärkeelle ihmisellä. Oon vaan niin ylihuolehtivainen jossain asioissa ja se tuntuu korostuvan kun tätä ikää kertyy. En halua tietää millanen oon eläkkeellä kun mitään tekemistäkään ole enää. Varmaan päivystän jossain lastenlapsien oven takana ja hiekotan talvisin heidän koulureitin askel askeleelta. Liikaa kun menettää, niin sitä alkaa jo pelkäämään ja olemaan liian varovainen. Toivottavasti musta ei tule sellasta elämää pelkäävää yksilöä joka varoo kaikkia asioita. Teen sitä jo nykyään enkä halua sen tästä pahenevan.

Ehkä seuraava viikko on jo parempi.