ELÄMÄN ESIMAKUA

Päänsisäisesti on lähtenyt jo lähtölaskenta käyntiin. Mulla on jatkuvasti päällä valtava tunnekirjo ja yritän saada välillä happea tältä jännitykseltä. Kolmen kuukauden päästä ollaan niin lähellä muuttoa, että voi aistia jo sen fiiliksen nyt. Mua ei ole ikinä jännittänyt mikään näin paljon, ei yhtikäs mikään. Ei ammattikoulun aloitus, ei opinnäytetyöjutut, ei valmistuminen, ei työhaastattelut, ei vaan sitten mikään tämän rinnalla. Tämä on niin valtava harppaus mulle täysin uuteen ja tuntemattomaan, että koen jatkuvasti sellasta alamäkiylämäki-tunneskaalaa mun pään sisällä, että välillä töiskin mun tekis mieli lapsille alkaa selittämään, että mä muutan kohtakohtakohtakohtakohta. Joskus taas mua vaivaa niin paljon asiat, että mieluusti istuisin vessassa sen 30 sekuntia pitempään ja hakkaisin päätä lavuaariin kun vastikkeet, lainanlyhennykset, yhtiölainat ja pankkineuvojan kysymykset tulee korvista, nenästä ja silmistä ulos. 

Joskus kysyn iteltäni, että miten 20-vuotias voi pystyä hallitsemaan jotain tällasta. Mä laitan ihan valtavaa lainataakkaa niskalleni, mä oon vakinaistamassa mun elämän yhteen kaupunkiin ja tiukasti yhteen (unelma) asuntoon sekä olen vastuussa siitä koko mun ruumiilla. Saan ihan valtavasti kehuja kokoajan tästä mun muutosta uuteen kaupunkiin yksin, omistusasunnon ostamisesta, isosta harppauksesta tuntemattomaan ja silti mä kärsin unettomista öistä jatkuvalla syötöllä. Tsemppaukset motivoi mua joka päivä mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, että mä tuun ihan oikeesti laittaan mun kaikki säästöt kovaan peliin kiinni ja nostamaan itselleni ison lainan. Mä tiedän, että se on järkevä teko nuorena koska valtaosa ihmisistä ottaa asuntolainan jossain vaiheessa elämää ja nythän mulla on mahtava tilaisuus ostaa suorilta oma asunto kun ei ole tarvinut lähteä hukkaamaan omia euroja vuokra-elämään. Miten kiitollinen oon mun äidistä, voi hyvä luoja.

Mummu eilen sanoi mulle, että Jonnalla alkaa loppumaan päivät. Se tuntu niin hyvältä. Ette uskokkaan miten hienolta se tuntuu kun ihmiset mun ympärillä alkaa näkemään, että kun mä tartun isoihin asioihin kiinni niin mähän jumankauta pidän niistä kiinni. Mä en luovuttanut, mä en jumankauta luovuttanut. Koko tämä asuntokeskustelu lähti elokuisena päivänä liikkeelle ja siitä on jo yli puoli vuotta. Mä ajattelin silloin, että en jaksa odottaa ja tässä mä oon. Selvisin joulun yli, tammikuunkin ja nyt on jo kohta helmikuun puoliväli. Jos selvisin kuudesta kuukaudesta niin selviin vielä myös puolet pienemmästä ajasta kuin se.

Mulla oli iso homma vakuuttaa pankissa ihmiset, että mä en ole se tyypillinen nuori aikuinen mistä ne niin kovasti näyttivät tilastoja ja lukuja rahankäytöstä. Mulla ei ole kertynyt omaisuutta kuten mun äidillä eli mä en saa lainaa yhtä helposti vaikka mun tulot on keskivertoa paremmat koska se on pankkitilastoajattelua, että nuorilla menee kuukaudessa viihdekäyttöön enemmän rahaa ja silloin aletaan epäilemään sun maksukykyä koska sä olet se nuori ja tilastot sanoo mitä sanoo. Hyvähän se on koska asuntolainoja ei pitäisi aina antaa edes vanhemmille ihmisille koska ei se maksukyky iän mukana aina parane. Hyvä vaan kun ovat tarkkoja. Mulla oli kuitenkin itkupotkuraivareiden takana kaikki tää. Parin pankkikäynnin jälkeen huusin autossa kun hermostutti niin jumalattomasti. Teki mieli huutaa jo pankissa, että älkää laskeko mua keskivertoon. Ne tilastoidut viihdeaikuiset ei hae asuntolainoja, järki käteen vaikka fiksua tilastotarkkailua onkin. Se ei silti muuta asiaa vaikka sanoisin sen ääneen. Heidän on pakko katsoa tilastoja tietyissä määrin ikänikin takia. Ei kaikki parikymppiset hae yksinään asuntolainoja ja eihän he voi tuntea mua parin käynnin jälkeen ja nähdä minkälaisia ajatuksia mulla on elämästä ja rahankäytöstä. Mä kuitenkin pystyin todistaan kykevyyteni.

Mä oon ylpee itestänikin ja kyllä kuuluukin olla. Kaikista helpointa olisi vaan ollut laittaa ne isot rahat kuukaudessa vuokra-elämiseen mutta mä pidin tiukasti kiinni mun tavoitteista. Vaikka mä laitan kuukaudessa monen ihmisen kahden tai jopa kolmen kuukauden vuokran verran rahaa säästöön, niin silti en vaihtaisi tästä urakasta minuuttiakaan. Uskokaa tai älkää mutta tämä on sitä elämää. Teen jotain konkreettista enkä vaan unelmoi. Mä en unelmoi siitä, että tuun joskus ostamaan asunnon vaan mä ostan asunnon toukokuussa. Tämän vuoden toukokuussa ja olen silloin vasta 21-vuotias. Ylävitonen mulle.