POHJAHETKIÄ

Viimeiset kolme päivää on ollut itselleni yksiä tämän vuoden vaikeimpia ja syytä en kykene kertomaan vaikka tahto olisi suuri. Syy ei ole mitenkään merkittävä mutta kuitenkin itselleni ollut lamauttava. Aina oon noussut ikävien uutisten jälkeen ylös ja aion nousta nytkin. Oon oikeestaan tainnut jo unohtaa mitä vaikeiden asioiden käsittely on kun nyt on päässyt tottumaan helppoon elämäntilanteeseen jo monen kuukauden ajan ilman sen suurempia murheita.

Perjantai oli vaikein päivä näistä kaikista ja en voi taas kuin olla kiitollinen mun äidille, joka aina jaksaa kuunnella ja osoittaa ymmärrystä vaikka ei välttämättä ymmärtäisikään mun monimutkaisen aivotoiminnan tuottamia ajatuksia. On korvaamaton rikkaus omistaa äiti joka tietää mitä elämä pahimmillaan voi olla. Aina ollut tukena ja osoittanut äitiyttä vaikka kuinka haastava olisin ollut nuorena ja silti edelleen seisoo mun rinnalla. Parhaimmat ja ikävimmät asiat mitä mun elämässä on tapahtunut on äiti rinnalla pysynyt. Samoiten ne kaikki ihmiset, jotka on jaksanut mun avautumista ja murheita kuunnella aina pahoina hetkinä. Arvostan teitä.

Itselle puhumisen sijasta parhain terapia ikävien asioiden käsittelyssä on musiikki kuulokkeet korvilla niin kauan, että korviin sattuu. Musiikki blokkaa koko ulkomaailmaan ja ei silloin kerkeä ajattelemaan yksinään päänsä sisällä ikäviä asioita. Pyrinkin aina vaikeina aikoina tekemään paljon jos musiikkia en pääse kuuntelemaan. Töissä teen kokoajan hommia, että en muistaisi ja kotona tuijotan väkisin hauskoja videoita netistä tai siivoan. Se, että pitää itsensä kiireisenä on hyvä tapa todistetusti.

Se, että musta ei ole kuulunut taas varmaankaan viikkoon on aika pitkälti laiskuutta ja lopulta myös ikävien uutisten aiheuttamaa lamautumista. Oon kuitenkin oppinut, että jos kirjoittaa väkisin niin sen huomaa. En aio koskaan kirjoittaa tänne asioita, jotka ei todella tunnu hyvältä. En voi kirjoittaa teille murheiden syitä mutta voin kirjoittaa teille, että mulla on murheita ja se on ihan parasta. Kirjoittaminen yksinkertaisesti on ihan parasta ja en tiedä mitä tekisin jos mulla ei olisi tätä pikkuriikkistä blogia joka muuten tilastojen mukaan on ylittänyt sadantuhannen katselukerran, että kiitos vaan teille ihanille jotka on pysynyt täällä joko seurailemassa mun tuiki tavallista arkeani jo yli tämän kaksi ja puoli vuotta tai vasta vaikka sen pari päivää. On niin piristävää aina huomata, että ihmiset käy satoja kertoja päivässä mun blogissa ja jättää jonkun kommentin johonkin kirjoitukseen mihin oon panostanut monta tuntia päivästä. Pieniä elämän iloja. Bloggaaminen on musiikin rinnalla ehkä parhain terapiamuoto sittenkin.

Sunnuntaina mun olo aina parempi.