LUUKKU 16: VAIETTU PELKO

Onko teillä pelkoa, jota ei voi oikein nostaa esiin normaaleissa olosuhteissa? Mulla on. Pelkään lamaantumiseen asti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka ovat jo selvästi ohittaneet lapsuusajan. Pelkoni on niin sanotusti traumaperäinen ja ennen sitä tapahtumaa josta kaikki on alkanut, ei ole ollut sen suurempia pelkotiloja kehitysvammaisia kohtaan tai vähintään se on vain laennut yhdestä huonosta kokemuksesta. Pitkä ajatuspostaus edessä.. be ready.

Kaksi vuotta sitten tein vuorotöitä laitoksessa, jossa oli hoidossa monen sorttista vanhempaa ihmistä. Tyypillisestä vanhainkodista ei todellakaan ollut kyse vaan paikasta, jossa kaikki ovet olivat ja ovat edelleen lukossa ja vain hoitajilla on kulkumahdollisuus. Kaikki huippumodernia, valvonnasta hoitamiseen asti enkä ihmettele enää miksi. Potilaina/asukkaina oli haasteellisia ja jopa niitä vaarallisia ihmisiä joista yksi oli kehitysvammainen nainen. Naisella ei paljoa ikää ollut mutta kehitysvammaisuuden ja muistisairauksien vuoksi hänen olemuksensa oli kuin vanhan ihmisen.

Ennen tätä tapahtumaa en häneen sen suuremmin ollut kiinnittänyt huomiota koska häntä hyvin harvoin tarvitsi lääkitä yhtä tiheästi tai tehdä asentohoitoa öisin toisin kuin muille. Öisin häntä ei siis tarvinut sen suuremmin hoitaa paitsi tehdä säännölliset vierailut huoneessa kiertojen yhteydessä mutta muuten hän joko nukkui omassa huoneessaan tai istui yleisissä tiloissa. Eräänä yönä hän kuitenkaan ei ollut se "huomaamaton" vaan hän sai mussa aikaan aika pahan pelon aikaiseksi ja varmistuksen, että laitostyö ei ole itseäni varten vaikka koskaan ei pitäisi yksilöjen vuoksi valita ammattiaan tai suhtautumistaan mihinkään. Pelko oli kuitenkin liian suuri, että tästä yhdestä yöstä johtuva kokemus on vaikuttanut suuresti itseeni ja asenteisiin koskien kehitysvammaisia aikuisia.

Kyseisenä yönä istuin valvontahuoneessa muutamien valvontamonitorien edessä ja täytin edellisen kierron jälkeisiä tietoja ja välillä seurailin monitoreja joihin päivittyi tietyin väliajoin kerroksen käytävien ja yleistilojen valvontakamerakuvaa. Muistan huomanneeni hetkeä aiemmin tämän kyseisen naishenkilön pyörimässä yhdessä oleskelutilassa ja istuvan sohvalla pitkänkin aikaa. Keskityin ehkä liian tarkkaan kirjoitukseen ja unohdin katsoa monitoria ehkä minuuttiin ja kun sitten katsoin niin voin sanoa, että kymmenen hämähäkkiä ja seitsemän käärmettä meni mun paljasta selkää pitkin varpaisiin. Tuntu, että mun koko olemus valahti lattialle ja kylmät väreet (jotka tässä tapauksessa oli käärmeitä ja hämähäkkejä), sai mun olon ihan omituiseksi. Tämä nainen tuijotti suoraan yhteen kameraan keskellä oleskelutilaa. Kirjaimellisesti suoraan kameraan. Tähän lisäisin kuvan mun verkkokalvojen tallenteista jos sellaisia olisi ja vaitiolovelvollisuutta ei olisi koska se on yksi jäätävimpiä katseita ikinä mitä olen kohdannut. Voit kuvitella tilanteen niin, että katsot kehitysvammaista hyvin vaaleisiin silmiin ja hän kallistaa hieman kauhuelokuvamaisesti päätään vasemmalle eikä katkaise katsetta eikä tee elettäkään. Lähtiessäni tarkistamaan tilannetta en koskaan kuvitellut, että kyseessä olisi niin aggressiivinen ihminen mitä sain kokea saapuessani hänen luo. Se katse, vauhti ja aggressiivinen käytös on yksi hirveimpiä kokemuksia mitä mulla on ollut. Ammattillisuus onneksi pysyi tilanteessa mutta kun yövuoro oli ohi niin varmaan koko bussi tärisi kun se tilanne pääsi purkautumaan.

Arkisissa oloissa joudun kohtaamaan myös jonkun verran kehitysvammaisia ihmisiä esimerkiksi bussimatkoilla ja tänään oli yksi niistä tilanteista jonka olisin mieluusti missannut. En halua että kukaan tarraa mun käsivarteen kävellessäni ohi tai epätoivoisesti lähestyy mua bussin takaosaan kun ihmiset jäävät pysäkeillä pois ja paikat tyhjenevät. Lopputuloksena on haavanlehtenä tärisevä 21-vuotias tyttö, joka ei tiedä miten hengittää, miten istua tai edes minne katsoa ettei saa mitään reaktiota aikaan ihmisessä, joka tuijottaa sua intensiivisesti vaikka et edes häntä tunne. Kun yrität välttää katsetta hänen suuntaan ja yrität epätoivoisesti katsoa ikkunasta pihalle bussissa vaikka ulkona on niin pimeää, että ainut mitä näät on joko oma peilikuvasi tai kanssamatkustajat sekä kyseisen henkilön ahdistava vilkutus sinulle koska hän tietää sinun näkevän mutta itse toivot, että hän ei tajuaisi, että näet hänet. Estottomuus ahdistaa ja se on varmaan suurin syy miksi saan pelkotiloja kehitysvammaisista aikuisista ihmisistä, jotka ovat ensinnäkin tuntemattomia eivätkä käyttäydy muiden tavoin.

Pelkoni on käytännössä siis estottomuuden puute. Ihminen joka ei osaa käyttäytyä normien mukaan tai herättää jollain muulla eriskummallisessa käytöksellään toisten huomion sekä kaikenlisäksi ei sille mitään itse voi. Se on pahinta koska sitä ei voi tuomita mutta se pitäisi hyväksyä mukisematta ja pelkäämättä. Tuomitsen huonon käytöksen ja tuomitsen sen kaikilta ihmisiltä, myös kehitysvammaisilta. Huono käytös ei ole mikään oikeus vaikka olisi kehitysvamma. Huono käytös on sitä tässä suhteessa, että mennään koskemaan toista tai saadaan toisen olo ahdistuneeksi piinaavalla käytöksellä jolle ei ole mitään perusteita tai järkevää syytä.

Koskaan en voisi väittää, että kaikki kehitysvammaiset ihmiset ovat samanlaisia koska he eivät ole. Tunnen käsittämättömän ihania kehitysvammaisia lapsia eikä heitä kohtaan ole mitään pelkotiloja toisin kuin aikuisia kohtaan. Kaikki ovat erilaisia, kehitysvammaisuudesta tai heidänkään iästä huolimatta mutta peloilla on todella suuri vaikutus ihmisen asenteisiin ja ajatuksiin. Olen kehitysvammaisten lähellä kuin 70-vuotias nainen hevariliiton kokouksessa. Ei tiedä miten olla, miten hengittää tai mitä sanoa. Kokemuksen puutetta tämä ensisijaisesti on koska itsellä ei paljoa kokemusta ole kehitysvammaisista aikuisista paitsi näitä ikäviä tilanteita, jotka ovat muokanneet mun yleisen ajatuksen heistä. Kokemus varmasti poistaisi pelon.

Hyväksyn heidät ihmisinä pelosta huolimatta.